Ylös

Kirjoittaja Aarne Rusi

 

MUISTELUJA RAKKAAN ISÄMME

VILJAM RUSIN

ELÄMÄN VARRELTA

19.7.1900 – 30.11.1989

 

 

Me, isämme Viljam Rusin jälkipolvi, emme kaikki ole herätyksen saaneita uskovaisia, mutta varmasti kaikki haluavat tämän isämme muistotilaisuuden viettää siinä hengessä, jossa vanhempamme elivät vuosikymmenet.

 

KUNNIOITAMME HEIDÄN MUISTOAAN.

 

Suurin osa on isältä itseltään kuultua kertomaa, osa on muualta kuultua, ja osa veljemme Johanneksen hankkimasta Rusin suvun tutkimuspapereista. Loput ovat omia muistoja ja tuntemuksia meidän RAKKAASTA ISÄSTÄ - unohtamatta myöskään äitiä, jota vielä kaipaamme yhtä syvästi. Heidän taistelunsa on loppunut, pienen ajallisen eronsa jälkeen he ovat taas yhdessä JUMALANSA LUONA.

Isämme syntyi 19. heinäkuuta 1900 Herman ja Katriina Rusin toiseksi lapseksi, Einari-veli oli kaksi vuotta vanhempi. Viljamin ollessa kolmevuotias hänen äitinsä Katriina kuoli. Isämme kertoman mukaan hänen äitinsä uupui synnytyksessä, joka sen ajan tavan mukaan tapahtui saunassa. Luultavasti äiti sai saunassa häkää ja menehtyi sen seurauksena. Silloin syntyi tyttövauva joka sai nimekseen Anna-Katriina - myöhemmin lapsi kuoli noin neljävuotiaana.

Palataan äidin kuoleman tapahtuman aikaan. Kolmevuotias Viljam ei lapsena tilannetta ymmärtänyt, vaan hän oli kertomansa mukaan sanonut ihmisille, jotka tulivat sanomaan että ÄITI ON KUOLLUT, että kuolkoon jos. Lapsi ei ymmärtänyt mitä kuolema tarkoittaa. Sitten kun äidin ruumista oli pesty ja valmistettu viimeistä matkaa varten, oli kolmevuotias pyrkinyt äitinsä syliin. Lapsi ei tajunnut että äidin syli oli iäksi kylmennyt. Hänen äitinsä oli kuollessaan nuori, 23 -vuotias. Tämä tapahtui 15.8.1903. Perheeseen jäi isä-Hermannille kolme lasta, nuorin vastasyntynyt, Viljam kolme vuotta ja vanhin Einari viisi vuotta vanha.

On selvää että tällaiselle perheelle tarvittiin uusi hoitaja. Isän isä avioitui uudestaan 23.5.1904 edesmenneen vaimonsa sisaren Tildan kanssa, joka oli kaksi vuotta vanhempi kuin isämme äiti, Katri. Näin entisestä tädistä tuli perheen uusi äiti.

Me jälkipolvi kunnioitamme sellaista rohkeaa elämänasennetta, joka oli RANNAN MUMMOLLA, sillä nimellä me lapsenlapset häntä kutsuttiin. Eihän ollut 25 vuotiaallekaan aivan yksinkertaista tulla äidiksi perheeseen jossa oli jo valmiina kolme pientä kasvuikäistä lasta. Se vaati hyvyyttä ja luonteen lujuutta. Isä-Hermannin uuteen perheeseen syntyi myöhemmin vielä yksi veli- ja useita sisarpuolia.

On luonnollista että uudelle äidille olivat hänen itsensä synnyttämät lapset läheisempiä kuin sisar-vainaan, Katrin, lapset. Monta kertaa he saivat sen Einari -veljen kanssa kokea. Ei isämme koskaan muistellut lapsuuttaan pahalla. Myöhemmin he veljensä Einarin kanssa ymmärsivät tilanteen johon kohtalo oli kolme viatonta lasta saattanut silloin kun he menettivät oman äitinsä.

Jo nuorina veljekset joutuivat raskaisiin töihin; metsätöitä, laivojen lastausta, kalastusta ynnä muuta oman tilan töitten lisäksi. Silloin ei laskettu päivän pituutta eikä yön lyhyyttä. Tulot luovutettiin kaikki monilapsisen perheen eri tarpeisiin ja tarkoituksiin. Ei ollut vaatimuksia omiin tarpeisiin, joita varmaan senkin ajan nuorilla olisi ollut.

Sortavalan kylässä, ja muuallakin Karjalassa, pyhitettiin siihen aikaan lepopäivä. Sunnuntaiaamuisin ei saanut kirkonmenojen aikaan mennä edes ulos.

Isämme kodissa oli hartaat uskonnolliset perinteet. Ainakin me vanhimmat lapsenlapset muistamme ÄIJÄN sunnuntaiaamun virsikanteleensoiton ja laulun, kun ÄIJÄ soittaessaan samalla lauloi. Myöhemmin olen monesti kaivannut silloista pyhäaamun hartautta ja rauhaa. Iltapäivät sen sijaan olivat vapaat ja silloin päästiin harrastusten pariin, lähinnä urheiluun.

Minä, isämme pojista vanhin, tulin vasta miehuusvuosinani huomaamaan kuinka hyvin isämme oli perillä muun muassa jalkapallon pelisäännöistä. Tämä tapahtui ollessani kerran liikematkalla Helsingissä. Isä, silloin 65 -vuotias, oli mukanani. Yövyimme hotelli Olympiassa, sen neljännessä kerroksessa. Hotellihuoneen ikkunasta avautui näkymä alapuolella olevalle jalkapallokentälle jossa oli peli käynnissä. Meillä oli parhaat aitiopaikat. Silloin näin ja kuulin että isäni tiesi paremmin pelin säännöt kuin poikansa, hän oikein innostui pelin tuoksinassa. Muistan lämmöllä ja kaipauksella sitäkin aikaa. Meidän ollessamme lapsia isällä ei riittänyt aikaa nuoruuden ajan harrastuksille, mutta hyvinpä olivat pallopelin säännöt pysyneet muistissa vuosikymmenien ajan.

Mutta mennäänpä vielä ajassa taaksepäin...

Isämme nuorukaisvuosiin tunkeutui myös niinsanottu veljessota. Isän ollessa 17 -vuotias hän lähti veljensä Einarin kanssa pakoon punakaartia. Näennäiselle kalastusmatkalle lähteneinä he menivät Lavansaareen jossa valkoisten joukot sijaitsivat. Sinne veljekset katsoivat isänmaan ystävinä kuuluvansa. Me VAPAAN SUOMEN lapset kunnioitamme heidän päätöstään. Monien vaiheitten ja seikkailujen jälkeen, rauhan tultua, veljekset palasivat terveinä kotiin. ISÄNMAA OLI VAPAA.

Sitten palattiin normaaliin päiväjärjestykseen ja töitä tehtiin niinkuin ennenkin. Asepalvelusaika tuli vuorollaan, niinkuin jokaiselle terveelle Suomen miehelle. Sen isämme suoritti kiitettävällä arvosanalla ja palasi siviiliin aliupseerikoulun käyneenä alikersanttina. Nykyisin kun ylioppilaita on suuria määriä tämä ei merkitse paljoa, mutta sen ajan kiertokoulun käyneille se oli harvinaista, vain valiot yltivät siihen. Isämme kuului myöskin Suojeluskuntaan; ei kai alkuun ollut kovin aktiivinen, mutta tunsi että vielä nuori Suomi tarvitsi senlaatuista toimintaa. Kerran pidettiin Inossa suojeluskuntaharjoitukset joissa isämme oli määrätty komentamaan ryhmää. Tilanteen jälkeen oli komppanianpäällikkö ottanut isämme puhutteluun ja sanonut , että se oli hyvin komennettu, eikö hän tulisi joukkueenjohtajaksi ? Isämme kieltäytyi kunniasta. Mutta kieltäytyminen ei auttanut. Kahden viikon kuluttua tuli kotiin määräys Suojeluskunnan komentajalta joka kuului: "Teidät on määrätty joukkueenjohtajaksi Inon suojeluskuntapiiriin". Sen ajan hengelle kyseinen määräys oli kuin laki - sitä oli toteltava. Tämän jälkeen isämme joutui tehtävänsä vuoksi käymään useammin ja pidempään harjoituksissa. Isämme kertoi että hänen oma isänsä ei koskaan kieltänyt ettei hän saisi mennä, vaikka siihen välillä kuluikin hyvää työaikaa. Täytyy todeta että suvussamme on ollut isänmaanrakkautta jota isämme oli perinyt.

Nuoren miehen elämään kuului varmasti paljon sellaista jota me jälkikasvu emme tiedä, eläähän jokainen täällä oman elämänsä.

Useasti isämme kertoi kuinka hän nuorena poikana, Tsaarivallan aikana, oli ministeri Tehterovan rouvan hevospoikana. Erilaisten ajotehtävien ohella hän joutui silloin tällöin viemään herraakin Mustanmäen asemalle kun ministeri matkusti virkatehtäviinsä. Matkaa kertyi ehkä 20 kilometriä yhteen suuntaan, se oli kova reissu sekä nuorelle pojalle että hevoselle. Silloin ei ollut vielä Koiviston -rataa, joka myöhemmin toi lähimmän, Jäppilän pysäkin alle kymmenen kilometrin päähän Sortavalasta, isämme kotikylästä.

Rippikoulukin oli yksi elämään kuuluva kohokohta. Isän kodista oli kirkonkylään matkaa noin 20 kilometriä. Rippikoulun aikana Sortavalan kylän koululaiset olivat viikot majoitettuina kirkonkylän eri taloihin, vain pyhän aikana käytiin kotona. Siihen aikaan käytiin rippikoulua neljä viikkoa, jokaisena arkipäivänä.

Näillä pyhäisillä kotimatkoilla oli matkan varrella Kaipialan kylä ja siellä Ville Kankaisen kauppapuoti josta sai ostaa munkkia, limonaadia ja karamellia, jos sattui olemaan sen verran rahaa. Kauppiaalla, joka toimi myös kylän seppänä oli monta lasta niinkuin siihen aikaan oli monessa perheessä. Jo silloin jäi isämme ajatuksiin ja lähelle sydäntä tyttö, jota hän ei saanut koskaan pois mielestään. Tämä tyttö oli lempeämielinen, isäämme kolme vuotta nuorempi Alma Katriina o.s. Kankainen, edesmennyt RAKAS ÄITIMME. Hän poistui keskuudestamme seitsemän vuotta sitten. Isä ja äiti vihittiin avioliittoon vuonna 1923. Avioliitosta syntyi kahdeksan lasta jotka, me kaikki, olemme täällä surevien ja kaipaavien joukossa. Varmasti meitä jokaista ovat vanhempiemme esirukoukset vieneet taipaleellamme eteenpäin. KAIPAAVAT KIITOKSEMME HEILLE MOLEMMILLE.

Ensin nuoripari asettui isämme kotiin Sortavalaan jossa syntyi tammikuussa 1925 esikoinen, tyttö Kerttu.

Onni kukoisti, rahaa ansaittiin ainakin kesällä Uuraan satamassa. Lastaustyö oli hyvin palkattua, mutta raskasta. Se vaati mieheltä voimia ja kovaa kuntoa - sitähän isällämme oli. Vanhempamme ostivat Kaipialasta talon ja pienen tilan, johon he muuttivat asumaan. Isämme pestautui kultaseppä Herman Wistin tilanhoitajaksi ja oman tilan vanhempamme hoitivat sivutöinään, vai sanoisiko ylitöinään. Tähän aikaan he olivat molemmat vielä innolla mukana nuorisoseuratyössä, isämme lisäksi Suojeluskunnassa.

Marraskuussa 1926 syntyi toinen lapsi, poika Aarne.

Mutta sitten tulivat eteen koettelemusten vuodet. Puuttumatta niihin sen enempää, tiedämme niiden olleen raskaita vuosia isälle ja äidille. Maailman pahuus tuli esiin. Niistä ajoista isämme vielä vähän ennen kuolemaa sanoi, että se oli hänen elämänsä raskainta aikaa. Melkein kaikki mihin hän täällä maailmassa uskoi - ROMAHTI.

Alkuvuodesta 1929 syntyi tyttö, Hellin.

Vaikka taka-alalla oli vuosia kestänyt painajainen entisten "ystävien" taholta, niin silti vanhempamme säilyttivät elämänmyönteisyytensä. Erikoisesti isällä oli leikkimielinen pilke hyvin herkästi silmässä. Heillä oli taito laittaa asiat niille kuuluvaan arvojärjestykseen. Me lapset, etenkään nuoremmat, emme silloin tienneet kovin paljon heidän vaikeuksistaan. Näin jälkeenpäin kun ajattelee heidän elämäänsä, niin ehkä vaikeudet ja vastoinkäymiset olivat heidän siunauksensa, sillä ensin tuli äitimme uskoon, noin vain itsekseen ilman muiden ihmisten vaikutusta. Sitten - ehkä siksi koska äitimme oli niin palavasti antautunut Jumalan johdatukseen - isämme halusi kokea saman, ja koki myös.

He olivat uskollisia vakaumukselleen kuolemaansa saakka, saaden hyvän turvan maailman pahuutta vastaan.

Saatuaan herätyksen vanhempamme erosivat nuorisoseurasta, isämme myöskin Suojeluskunnasta.

Tämän jälkeen heidän kaikki aikansa kuului työnteolle, ja uskolleen he antautuivat täysin sydämin. Hengellisen työn sarka oli heillä pitkä, 1930 -luvulta melkein näihin päiviin saakka - elämänsä loppuun asti.

Luonnonmukainen luomisvoima toimi vanhempiemme kohdalla 3.12.1930, joka oli myös äitimme syntymäpäivä, syntyi poika, Johannes. Maaliskuussa 1932 poika, Aulis. Elokuussa 1933 tuli maailmaan pojista nuorin, Anselmi. Vuonna 1936 syntyi tyttö, Anneli ja talvisodan kynnyksellä syyskuussa 1939 Laila, meistä lapsista nuorin.

YH:n aikana 1939 isämme joutui armeijan palvelukseen niinkuin monet muutkin, ehkä vain sillä erotuksella ettei monellakaan ollut kahdeksaa lasta, vastasyntyneestä 14vuotiaaseen. Talvisota syttyi, isälle se oli jo toinen sota. Suurin osa meistä lapsista muistaa talvisodan raskaan evakkotien, mutta ainakaan minä, Aarne, en muista äitimme milloinkaan hermostuneen tai hätäilleen. Hänellä oli vahva suoja johon turvata ja siihen suojaan hän uskoi myös lapsensa. Mutta entä isämme ? Mitä hän tunsi, kun sota vyöryi yli kotiseudun ja perheen kohtalosta ei tiennyt mitään. Kyllä silloinkin täytyi olla vahva usko Korkeimpaan, kun sodan vaarojen keskellä uskoi perheensä ja itsensä Jumalan turviin. Nämä ajatukset tulevat mieleen vasta nyt, kun isämme on jo poissa keskuudestamme. Talvisodassa, kuten myös jatkosodassa isämme palveli omantunnonsyistä aseettomana. Tästä syystä häneltä palvelukseen astuessa vuonna 1939 poistettiin sotilasarvo, siis alikersantista tehtiin sotamies. Jatkosodan aikana isämme sotilasarvo palautettiin, hän oli varmasti mallikelpoinen sotilas - aseettomanakin.

Talvisodan jälkeen maaliskuussa 1940, kun rauha oli tullut, isämme pääsi lomalle perheensä luokse joka oli evakuoituna Hietasen aseman lähellä Hirvensalmen pitäjässä. Loman aikana perheen asuinpaikkaa muutettiin ja meidät siirrettiin Lavialle, Porin lähelle. Oli Turvallista muuttaa kun ISÄ oli mukana sotilaspuvussa. Lavialla isä sai litteraansa lisälomaa, koska härkävaunussa matkustaminen oli vienyt paljon aikaa.

Muistan kuinka isämme sai kiitosta kun hän matkan aikana auttoi niin monia vanhoja ja apua tarvitsevia. Vieläkin kaikuvat korvissani sanat "SIINÄ ON OIKEA SUOMALAINEN SOTILAS".

Arvaatte varmaan että olimme ylpeitä, se oli MEIDÄN ISÄ.

Melko pian loman loputtua isämme pääsi siviiliin, perheensä luokse. Jostain saimme viestin että isä on tulossa - ota sinä Aarne talosta hevonen ja mene isää vastaan. Läksin ilomielin vastaan ja odotin jännityksellä isän näkemistä. Toivottomalta matkan edistyminen tuntui vanhan hevosen kanssa, matka Kankaanpään asemalle tuntui saavuttamattomalta. Niinhän siinä lopulta kävikin, pyörsin hevosen tiellä takaisinpäin joskus puolenyön jälkeen ja palasin kotiin keväisen aamuauringon paistaessa kirkkaasti... Siellä isä odotti jo kotona. Oli tapahtunut jokin väärinkäsitys. Isä oli tullut Lavian kirkolle jonne oli matkaa alle kymmenen kilometriä, ja minä onneton matkasin kohti Kankaanpään asemaa, jonne kertyi matkaa 40 kilometriä yhteen suuntaan... Isä oli kävellyt kotiin. Sen yön poika muistaa elämänsä ajan.

Rauha tuli, mutta koti meni. Ajatelkaa mihin turvata ison lapsilauman kanssa mieron tiellä. Tästä näkökulmasta katsoen me tämän päivän ihmiset emme tiedä vaikeuksista mitään ! Silloin ei ollut vaate- eikä leipävuoria, oli vaan vaate- ja leipähuolia.

Keväällä 1940 huhti-toukokuussa meidät muutettiin Nurmijärvelle. Kait silloin haettiin siirtolaisille sijoituskuntia. Vuosina 1940-1941 meillä oli Nurmijärvellä hyvä olla, se oli hyvää aikaa elämässä. Kävin isän kanssa halon teossa kesän ja talven. Raivasimme peltoa ja olimme välillä Puokan kartanossa muissa töissä. Teimme töitä pitkiä päiviä, kas kun meillä oli suuri perhe. Sitä aikaa muistan lämmöllä, sainhan olla isän työkaveri - sitä isänikin arvosti elämänsä loppuun asti. Olin isän suosikkipoika . ehkä ansaitustikin - KIITOS ISÄ.

Keväällä 1941 meille sanottiin että sijoituskuntamme tulee olemaan Tarvasjoki. Näin meidät siirrettiin pois Nurmijärveltä jossa meillä oli ollut niin hyvä olla. Uusi sijoituskuntamme Tarvasjoki otti meidät hyvin vastaan, siellä oli paljon hyviä ihmisiä. Hakeuduimme heti isän kanssa ansiotöihin, pääasiassa Auran nahkatehtaan töissä. Mutta sitä ei kestänyt kauan.

Tuli taas sota. Kesäkuussa isälle kolmas lähtö sotatielle.

En muista sitä kovin raskaana kokemuksena, kait sitä oli jollain tavalla tiedetty odottaa. Sekin oli ehkä perheelle helpottava tieto että isämme ei joutunut suoraan taistelulinjoille, vaan Helsinkiin esikuntatehtäviin. Mutta ei ollut kotirintamakaan vaaraton. Vuosien 41-42 vaihteessa isämme sairastui keuhkokuumeeseen, häälyi kaksi päivää elämän ja kuoleman rajalla ... mutta elämä voitti. Silloin ei vielä ollut isämme vuoro lähteä pois, Korkein Kaitsijamme katsoi että suuri perhe tarvitsi vielä isää. Tämän jälkeen hän oli vielä turvanamme ja keskuudessamme lähes viisikymmentä vuotta. Isämme kotiutettiin keväällä 1942 ikänsä ja suuren perheensä vuoksi. Koti-Karjala oli vapautunut syksyllä 1941.

Nyt siirto-karjalaisille tuli mahdollisuus palata kotiseuduilleen. Toukokuussa 1942 palasimme rakkaaseen kotikyläämme Uudenkirkon Kaipialaan. Talvisodassa kylä oli tuhoutunut niin että kylän 26 talosta oli jäljellä vain neljä saunaa ... Asutuksen aloittajilla täytyi olla sekä uskoa että työintoa alkaakseen taas elämän raunioitten varjossa. Yksi tuholta säästyneistä saunoista oli meidän ja siinä suuri perhe asui kesän. Vaikka kesällä 1942 oli puutetta melkein kaikesta mitä ihminen tarvitsee elääkseen niin kotona oli hyvä olla. Saimme ostaa niinsanotun asevelitalon joka oli Itäkarjalassa tehty koottava hirsitalo. Siihen muutimme syyspakkasilla 1942 - tuoreet hirret olivat pinnaltaan niljakkaita koko talven, mutta oli lämmintä ja oltiin oman katon alla. Vanhemmillemme se oli järjestyksessä toinen koti. Tuntuu kuin olo koti-Karjalassa jatkosodan aikana olisi kuin unta vaan, unta josta ei mitään antaisi pois. Sen ajan puutteetkin muistetaan melkein myönteisinä.

Minä Aarne, vanhin poika jouduin puolestani armeijan palvelukseen kevättalvella 1944, komennuspaikkana Koiviston Saarenpää. En osaa ilmaista tuntojani lähtöpäivänä. Isä kyyditsi minut hevosella Jäppilään saakka, oli rekikeli, mutta koska oli varhaiskevään maaliskuu niin paikoitellen tiellä oli paljasta hiekkaa. Ennen Jäppilän pysäkkiä, Pöskönmäellä, katsoimme parhaaksi että jatkan lopun matkaa jalkaisin. Koko saattomatkan ajan olivat puheemme kovin vähissä, puolin ja toisin. Vasta nyt myöhemmin tajuan isän jo kuoltua, että eron tuska sulki sanat. Isäni uskoi poikansa Korkeimman haltuun, vallitsihan maassa sota ja Karjala oli taas jätettävä. Ehkä isäni aavisti sen. Omalta kohdaltani se on viimeinen muisto jättäessäni kotikylän. Sodalla on sodan kasvot ja siinä on monet eri vaiheet.

Vielä kerran isämme joutui isänmaansa palvelukseen. Aselevon tultua 1944, ennen alueluovutuksia, hänet määrättiin viljankorjuuseen luovutettaville alueille. Eiköhän tämä jo riitä isänmaan hyväksi yhdeltä ihmiseltä.

Nyt oli vielä edessä siirtolaisen tie, vähän eri paikkakunnilla. Kesän 1944 Karjalasta lähdössä oli karja saatu mukaan, niille piti saada ruoka. Myöskin perheen piti jostain saada elanto - täytyy ihmetellä millä maattomat selvisivät, sillä ei yksin rukous riittänyt vaan piti olla myöskin toimintaa.

Vihdoin 1947 tuli lopullinen sijoituskunta , Koski TL. Sieltä vanhempamme ostivat maatilan ja alkoi taas uudisrakennus, kolmas järjestyksessä. Oli vaan niin että vanhemman pään lapset olivat jo lähteneet pesästä oman leivän hankintaan. Mutta vielä oli lapsia kotona ja heille kuten myös isälle ja äidille, tarvittiin koti. Näin nousi Koski TL:n Sorvaston kylään siirto-Karjalaisten omakotitalo, uusi ja hyvin tehty. Tämän lisäksi karja- ja maatalousrakennukset. Hyvät tasaiset pellot olivat vieressä.

Läheltä piti isän lähtövuoro silloinkin kun vuonna 1949, eräänä lauantai-iltana isämme sai saunassa tajuttomuuskohtauksen. Veljemme Aulis oli sattumalta kotona käymässä ja kantoi tajuttoman isän tupaan ..... Myöhemmin isä kertoi kuulleensa kaiken ympärillä tapahtuvan, mutta hän ei voinut puhua eikä millään tavalla ilmaista itseään. Tilanne ei kestänyt kovin kauan kun tajunta palasi. Isä tunsi itsensä aivan hyvävointiseksi, eikä kohtauksen syytä niin ollen millään tavalla tutkittu. Vasta monia vuosia myöhemmin isän ja äidin jo asuessa Turussa lääkäri totesi sydänfilmissä että isällä oli osa sydäntä kuoliossa. Niin selvisi myös vuosien takaisen kohtauksen syy - isällä oli ollut sydänveritulppa ja silloin sydän oli vaurioitunut.

Siitä huolimatta isällä oli vahva ja HYVÄ SYDÄN vaikka ei toiminutkaan koko teholla. Vakava oli myöskin tilanne kesällä 1952 kun isä viimetipalla hakeutui sairaalaan ennen yleistä verenmyrkytystä. Tämän seurauksena isän oikean käden etusormi kuivui koukkuun, joka oli hankala monissa töissä ja oli arka kylmälle. Vaikka tässä on lueteltu muutama isäämme kohdannut vakava sairaus, hän oli siitä huolimatta hyvin terve yli 80 -vuotiaaksi - ja ahkera, teki 87-vuotiaaksi asti muun muassa kauppareissut vielä polkupyörällä kunnes halvaus vei jalat alta. Mutta palataan vielä Kosken-vuosiin...

Työn touhussa meni muutama vuosi, elämä oli leppoisaa, kaikki hyvin. Sen muistavat myös monet evankelistat, jotka isän ja äidin luona saivat hyvän etappipaikan... Alkoi myöskin olla lastenlapsia jotka välillä kävivät heidän luonaan hellässä hoidossa. Mutta elämä kuluttaa. Ensin loppuivat äidin voimat, hän ei olisi enää jaksanut hoitaa eläimiä ja lypsää lehmiä. Isä sinnitteli pidempään.

Vuonna 1961 he tulivat siihen tulokseen että koska lapset ovat jo omissa ammateissaan, niin he voivat luopua tilasta ja muuttaa helpompiin olosuhteisiin. Niin he myivät tilan ja ostivat Turusta talon johon muuttivat syksyllä 1961. Äitimme kotiutui heti Vasaramäkeen ja oli tyytyväinen kuolemaansa 1982 asti. Isämme moitti alkuvuosina leikkisästi sitä että Koskella hänellä oli hevonen ,mutta täällä joutuu kääntämään maat lapiolla.

Kaiken kaikkiaan he olivat tyytyväisiä ja onnellisia Vasaramäessä. Elämä oli helpompaa, melkein kaikki lapset lähellä ja rukoushuoneelle pääsi joka pyhä, asia joka oli hyvin tärkeä rakkaille ISÄLLE ja ÄIDILLE.

Vuosien saatossa isämme harrasti erilaisia käsitöitä puusta, muun muassa puulusikoita ja voiveitsiä joita monet ovat saaneet häneltä muistoksi. Joskus kun isä oli oikein innoissaan tässä lusikkatouhussa, eikä aina malttanut sovitun koputuksen kutsumana heti mennä syömään, niin äiti kyllästyi ja sanoi: "huomeen mie laitan siule eyvväät". Oli se hersyvää huumoria, työkohde kun oli omakotitalon alakerrassa. Silloin he olivat onnellisia vanhuksia, vailla huolia. Heillä oli hyvä olla yhdessä. Joskus vain kaipasivat miksi lapset eivät käy enemmän kokouksissa.

Lempeydellä he elivät myötä lastensa elämän eri vaiheita. Neuvoivat ja lohduttivat vastoinkäymisten sattuessa.

Äiti kuoli 1982. Se oli raskas menetys isälle, menetys josta hän ei koskaan toipunut. Kaipaus oli pysyvä, seitsemän vuotta yksin ...

Lapset kävivät hyvinkin usein katsomassa isää, mutta se ei korvannut sitä kun aina lähellä ollut, läheinen, kymmenien vuosien takainen elämän taistelutoveri oli rinnalta pois. Alkuvuosina isän jäätyä yksin, hän puhui usein äidistä jota oli nähnyt unessa, kuinka pohjaton ikävä hänellä oli. Viime aikoina hän ei paljon puhunut äidistä, mutta ikävä oli varmasti sama. Hänen hieno luonteensa ei sallinut valittaa ikäväänsä muille.

Isäämme runteli talvella 1987 halvaus, josta hän toipui kuitenkin niin että käveli melko ketterästi kahden kepin turvin. Tietenkin elämä tämän jälkeen vaikeutui niin että muun muassa pihatyöt tuottivat vaikeuksia. Isämme myi omakotitalonsa talvella 1989 ja muutti kerrostaloon. Siellä hän oli tyytyväinen kun ei tarvinnut enää huolehtia ulkotöistä. Vieläkin tuli yksi uusi kivulias vaiva, kihti, jonka vuoksi isämme piti viime aikoina noudattaa hyvin tarkkaa ruokavaliota pitääkseen vaivaa vähän kurissa.

Seurakuntansa taholta isämme odotti enemmän yhteydenottoja -lohdutuksekseen. Nyt kun hän oli yksin ja välillä kipukin yllätti, niin hänen henkinen nälkänsä oli vielä suurempi kuin terveenä ollessa. Hän kaipasi henkisiä veljiä ja sisaria.

Isä oli iloinen kaikkien niitten ihmisten käynneistä joilla kiireistään huolimatta riitti aikaa poiketa hänen luonaan. Erikoisesti vanhojen uskonveljien käynti lämmitti hänen mieltään. Kyllä hän meille lapsille silmät loistaen kertoi, suorastaan mainosti ystäviä, jotka olivat käyneet häntä katsomassa.

KIITOKSEMME NIILLE LOHDUTUKSEN TUOJILLE.

On kiitoksen aihetta myös kotiavustajille sekä monille muille jotka huolehtivat isästämme hänen vanhuudenpäivinään.

Kaikki me lapset toivoimme, että silloin kun rakkaan isämme lähtövuoro tulee, olisi Luojamme armollinen ja ottaisi hänet luoksensa mahdollisimman vähillä kivuilla. Uskomme että lähes näin tapahtui. 

Kun isä äidin kuoleman jälkeen kirjoitti ja muisteli heidän elämänsä viimeaikaisia tapahtumia niin siinä oli viimeisenä toivorikkaana ajatuksena teksti ”NÄKEMIIN RAKKAANI, AAMULLA TAVATAAN”.

Niin tapahtui, marraskuun viimeisen päivän aamulla kello 5.40 he olivat taas yhdessä.

Isällä on äidin luona hyvä olla ja he siunaavat meitä jälkeensä jääneitä, kaipaavia rakkaitaan.

Tätä kirjoittaessa kaikui taka-alalla sisimmässä laulun sävel jota vanhempamme lauloivat silloin kun olimme lapsia.

Ehkä saamme kuulla tämän herkän ja koskettavan laulun.

 


Ensin tyhjennä, Herra, sieluni,

Tomuun taivuta oma voimani !

Sitten korota ylös luoksesi.

 

Ensin nöyryytä ylpeys sisuni,

Kaikki kuoleta kerskaus lihani !

Sitten ylennä, anna armosi.

 

Ensin kurita, Isä lastasi,

Lyö ja haavoita parahakseni !

Sitten paranna, sido terveeksi.

 

Ensin verellä pese syntini,

Sydän puhdista lumivalkeaksi !

Sitten aseta maailman suolaksi.

 

Ensin ahjossa hio henkeni,

Usko vahvista, täytä maljani !

Sitten kirkasta nimes kauttani.

 

Ensin vuodata rakkaus työhösi,

Vaikka itkulla kylvö kävisi !

Sitten kotona näytä lyhteeni.

 

Isä, johdata vaiheet eloni,

Minut kasvata Poikas kuvaksi !

Sitten riemuita suo mun iäti.

 

Ylös