Koti Ylös Karttoja 

Suvun maat

Rusi perintötila Uudenkirkon Sortavalassa
Viljam ja Alma Rusin tila Uudenkirkon Kaipialassa.
Tietoja vanhasta maanjaosta ja tavoista (Pentti Loukosen sivuilta poimittu)
Perhe ja suku maaomistuksessa
Cornelius Cruys ja tsaarin lahjoitusmaat sekä veronkanto
Linkki Isojaosta ja maaomistuksesta liittyvälle sivulle.(Savo)
HS Artikkeli 16.5.2002 Maanomistus Venäjän Karjalassa kiinnostaa suomalaisia
Karttoja

Isojako ja Rusi perintötila Uudellakirkolla

Uudenkirkon Sortavalan kylässä, Vilkosenmäellä sijaitsi Rusi- niminen suvun kantatila (Sortavala2), joka esiintyy vuoden 1849 Isojaon kartassa.  Tämä tila on niitä perintötiloiksi lunastettuja tiloja, jotka talonpojat voivat hankkia itselleen lahjoitusmaiden palattua vuonna 1820 valtion omistukseen Siestarjoen asetehtaalta.  Asiasta on tarkempi kuvaus alempana.

Rusin talo sijaitsi korkeahkolla mäellä aivan Suomenlahden tuntumassa (Pihapiirin koordinaatit karkeasti N 600 10,790´- E 290 05,646´).  Talo oli aikoinaan tyypillinen Suomenlahden rannikon hirsitalo.  Komea maatila on ulottunut Suomenlahden rannasta toistakymmentä kilometriä pitkänä kapeahkona alueena aivan Uudenkirkon Kaipialaan asti.  Tästä tilasta on ajan mittaan jaettu palstoja suvun jäsenille.   Talon ikkunasta aukeni näkymä Suomenlahdelle. Tilaan kuuluva ranta vetää vertoja mille tahansa upeimmista hiekkarannoista.  Meren takaa kajastaa maata, joka on Sosnovyj Bori - Suomenlahti on tällä kohtaa vain noin 30-40 km leveä ja Sortavala osuu juuri Pietaria kohti kapenevan lahden suuaukkoon. Pitkä ei matka ole eteläistä rantaa pitkin myöskään Viron rajalle.  

Tila on perinteinen 1600- 1700 -lukujen mallin mukainen umpipihainen (susipiha) maatalo, keskellä oli suuri tupa ja päädyissä kamarit. Vankka lautaportti sulki rakennuksista muodostuneen piirin. Talon harja suuntautui suunnilleen idästä länteen.  Taloa ovat asuttaneet useat sukupolven samanaikaisesti.  Milja jopa muisteli isoisänsä Antti Markuksenpoika Rusin (Anders Marcusson  Brusi / 29.11.1836-24.2.1917) soitelleen virsikannelta tuvassa.  Myöskin Herman Rusilla oli kuulemma tapana sunnuntaisin soitella samaa soitinta. Nämä asiat ovat useimmille tuttuja vain historiankirjoista mutta me pääsemme näkemään ja kuuntelemaan tätä historiaa elävänä paikan päällä!  Boris on piirtänyt jopa kuvan (Leon hallussa) tilan rakennuksista.  Juuri tätä tilaa voidaan pitää suvun pitkäaikaisena kantapaikkana Karjalan kannaksella.  Tänne Matti Juhananpoika Rusi siirtyi Kuolemanjärven Seivästöltä ilmeisesti vävyksi taloon.  Tässä talossa suvun jäsenet asuivatkin aivan evakkomatkaan saakka, lähes kaksisataa vuotta.  Ainoana poikkeuksena Arton havaintojen mukaan ovat vuodet 1808-1813 (Suomen sota), jolloin Ruseja ei tilalla ole asunut.  Todennäköisesti alkuun on ollut yksi suuri kantatila, jossa on asunut menneille ajoille tyypillinen suurperhe, joka käsitti isät, äidit, tädit, sedät ja serkut. Talo on aikanaan ositettu, ja näin on muodostunut uusia, itsenäisiä perheitä. 

Ennen talvisotaa Vilkosenmäen ympäristössä asui useita samaan sukuun kuuluvia Rusiperheitä. Rusit ovat hankkineet elantonsa maanviljelyllä, kalastuksella sekä laivureina. Merenkulkua harjoitettiin puusta rakennetuilla laivoilla, joiden käyttövoimana oli tuuli, jonka purjeet muuttivat liike-energiaksi. Laivoilla kuljetettiin rahteja pääasiassa Venäjän silloiseen pääkaupunkiin Pietariin. Perimätiedon mukaan laivoja oli vielä 1800- 1900- lukujen vaihteessa kaksi. Ne olivat yhteisomistuksessa suvulla, mutta tarkempaa tietoa omistuspohjasta ei ole. Myös käsitöitä tehtiin, elettiinhän luontaistalouden aikaa.  Ainakin Antti Rusin tiedetään olleen taitava ja arvostettu suutari muiden toimiensa ohella.  Kalastukseen kuului itsestään selvänä osana veneiden ja kaluston korjaus ja huolto sekä verkkojen kutominen ja paikkaus.

Viimeinen asukas Rusilassa oli ennen talvisotaa Herman Rusi perheineen. Talvisodan alkaessa talo poltettiin.  

Sukutilaa liittyviä karttoja ja piirroksia löytyy karttasivulta.

 

Viljam ja Alma Rusin tila Uudenkirkon Kaipialassa

Monille meistä kotitilana voidaan pitää myös Viljam ja Alma Rusin tilaa Uudenkirkon Kaipialassa.

Alma Kankainen ja Viljam Rusi vihittiin avioliittoon vuonna 1923. Avioliitosta syntyi kahdeksan lasta.  Ensin nuoripari asettui Rusi perintötilalle asumaan Sortavalaan, jossa syntyi tammikuussa 1925 esikoinen, tyttö Kerttu.

Onni kukoisti, rahaa ansaittiin ainakin kesällä Uuraan satamassa. Lastaustyö oli hyvin palkattua, mutta raskasta. Se vaati mieheltä voimia ja kovaa kuntoa - sitähän Viljamilla oli. Alma ja Viljam Rusi ostivat Kaipialasta talon ja pienen tilan, johon he muuttivat asumaan. Viljam pestautui kultaseppä Herman Wistin tilanhoitajaksi ja oman tilan hän ja Alma hoitivat sivutöinään, vai sanoisiko ylitöinään. 

Tätä tilaa ei siis lohkottu Rusi perintötilasta, vaan sen Alma ja Viljam ostivat Aleksanteri Kankaiselta.  Tilan koko oli noin viisi hehtaaria ja se sijaitsi kauniilla paikalla Halolanjärven rannalla.  Kaipaisin tähän lisää tietoja tilan ostamisesta ja taustasta muuta toivottavasti sitä kertyy vielä.

Tämän tilan mailla sijaitsi myös nuorisoseuran talo, jonka yhteydessä aikanaan käytiin oikeudenkäynti maan omistuksesta. Asiaa koskeva prosessi oli hyvin raskas ja pitkä.  Se päättyi vasta hovioikeuden päätöksellä juuri ennen sotia.  Maat kuuluivat päätöksen mukaan Viljam Rusille mutta pianhan maat saivat aivan uudet omistajat ...  

Pihapiirin koordinaatit karkeasti N 600 16,361´- E 290 12,120´  Tällä paikalla on istuttu eväitä syöden ja tilannetta juomin juhlistaen.

Tilasta on kylän piirroskartta ja käsin piirrettyjä hahmotelmia tilasta ja sillä sijainneista rakennuksista karttasivuilla.

Tilalla oli rakennukset kun sieltä jouduttiin lähtemään evakkomatkalle marraskuussa 1939.  Evakkomatkalle lähdöstä kertoo Aarne Rusin kertomus.  Tänne palattiin toukokuussa 1942, jolloin ensin majoituttiin jäljelle jääneeseen saunaan, rakennettiin karjamaja ja tämän jälkeen syksyllä valmistui uusi, tuoreista ja vielä niljakkaista hirsistä rakennettu ns. asevelitalo.

Kesällä 1944 tilalta lähdettiin hieman ensimmäistä kertaa rauhallisemmin ja mukaan saatiin myös karja.

Pihapiirin rakennukset ovat kaikki hävinneet, vain perustukset löytyvät paikalta.  Entinen järven rantaan viettävä pelto on metsittynyt vuosikymmenten aikana eikä pihapiiristä näy enää järvelle.  Pysyvämmät kohteet, kuten esimerkiksi lähde, kiviportaat ja onkikivet toki ovat paikallaan.

Tilan läheisyyteen on kaavoitettu satoja loma-asuntoja ja siksi on myös herätetty  varovainen ajatus tilan ostamisesta tai miksei myöskin pitkäaikaisesta vuokraamisesta.  Tarkoituksena lähinnä säilyttää muista ja varmistaa sen kautta ettei paikallisten asukkaiden kanssa pääse muodostumaan ristiriitoja kotitilalla vierailusta.

Heinäkuussa 2002 olemme kuitenkin saaneet tietoja paikalla käyneeltä Aarne Rusilta että tilan alueelle ollaan parhaillaan jakamassa tontteja yllä mainituille loma-asunnoille, tilan vanhat perustukset on paljastettu selkeästi esiin ja mahdollisesti uusia lomatontteja on tarkoitus aidata jo alkavan syksyn aikana.  Käynnit Alman ja Viljamin perheelleen ostamalle kotitilalle ovat siis ilmeisesti lähestymässä loppuaan, ainakin nykymuodossaan.

 

 

Tietoja maanjaosta ja tavoista 

(suuri osa Pentti Loukosen sivuilta poimittuna)

Vanha Suomi

Vanha Suomi käsitteellä tarkoitetaan Viipurin Karjalaa ja Käkisalmen ja Kyminkartanon läänien etelä osia, jotka Venäjä sai haltuunsa Suuressa pohjan sodassa 1700 - 1721 ja hattujen sodassa 1741 - 1743. Vanha Suomi käsite vakiintui Suomen sodan aikana 1808, kun muuta Suomea oltiin liittämässä Venäjän keisarikuntaan.

Maan hallinta ja omistus entisenä aikana

Kaskimaat Ruotsissa laadittiin vuoden 1350 vaiheilla Maunu Erkinpojan yleinen maanlaki ja siitä valmistui 1442 jonkin verran muutettu laitos, Kristofferin maanlaki. Maanlait tulivat voimaan myös Suomessa, mutta itäisellä kaskenpolttoalueella tuomittiin monissa kohdin pitkälle uudelleajalle saakka laista poikkeavan maantavan mukaan.

Kaskimaan omistus varhaisimpana aikoina syntyi siten, että kaskenpolttaja valtasi kappaleen omistajaa vailla olevaa maata ja merkitsi siitä alueen, jonka hän aikoi kaataa kaskeksi. Käkisalmen läänissä vielä 1600-luvulla voi oikeustapakäytännön mukaisesti ja maanlaista poikkeavasti vallata kaskimaan, sillä olemassa olevan maantavan mukaisesti "Se omisti kaskimaan, joka ensinnä oli ehtinyt".

Kaskimaan omistus varhaisimpana aikoina Suomessa alkoi silloin, kun maa merkittiin kaskimaaksi ja kesti vähintään niin kauan kun maata viljeltiin. Tämän ajan kuluessa oikeudet kaskeen menivät perintönä, sekä niitä ostettiin ja myytiin. Mikäli ei kaatanut merkitsemäänsä nuorta metsää kasvavaa maata, menetti valtauksensa Pohjois-karjalassa 1600-luvulta olevan tiedon mukaan kolmen vuoden ja Ilomantsissa myöhempinä aikoina jo vuoden kuluttua.

Niityt. Niin kauan, kun taloja oli pitkien etäisyyksien päässä toisistaan, riitti luonnonniittyjä riittävästi kaikille. Niitä otettiin tilapäiseen käyttöön tai pysyvään käyttöön valtaamalla ne. Vielä Pielisjärven käräjillä v. 1653 lausuttiin muutamasta niitystä, että "se ei kuulu olevan kenenkään oma, vaan se niittää, joka ensiksi ehtii".

Niittyjäkin merkittiin ja omistusoikeuden varmemmaksi vakuudeksi, sekä niityn suojelemiseksi karjalta ne voitiin aidata. Valtaus käsitti myös niityn ympärillä olevaa aluetta kirveen- tai viikatteen heiton mittaisen matkan niityn laidasta.

Niityistä muodostui myös yhteisniittyjä. Yksi syy yhteisniittyjen muodostumiselle oli, kun kantatalo jakaantui useaksi viljelmäksi ja jätettiin kantatalon niityt jakamatta. Yhteisniittyjen nautinnassa oli kolme erilaista menetelmää, yhteinen niitto, jokavuotinen jako ja vuoronautinta.

Erämaat. Metsästysmaat olivat myös talonpoikien erityisomistuksessa ja mitä enemmän metsästys muuttui jokapäiväisen elannon antajasta vientitavaran, turkisten hankkimiskeinoksi, sitä suuremmaksi näiden tilusten taloudellinen arvo kasvoi.

Oikeus erämaihin perustui myös valtaukseen. Kun joku asetti ansoja pitkin keinotietä eli virkatietä eli pu(u)tikkaa, ei sen lähettyville saanut kukaan tulla omia ansojaan virittämään. Keinotie voitiin merkitä pilkoilla, joita hakattiin puihin. Keinotie päättyi tavallisesti siihen paikkaan, mistä se alkoikin, muodostaen siten kierroksen. Metsästysmaiden käyttö ja hallinta vakiintuivat siinnä määrin, että ne yhteismetsissäkin periytyivät isältä pojalle. Metsästysmaata merkitsevä kierros voi olla sellainen, että majapaikasta lähdettäessä sitä kesti päivän kulkea.

Kalavedet. Metsämaan piirissä oleva kalavesi luettiin yleensä saman eräomistuksen piiriin ja eräkalastus Länsi-Suomessa tapahtui etupäässä yksityisillä alueilla. Alueesta voitiin käyttää nimitystä "miehenkalavesi", erotuksena miehenmetsästä. Sen sijaan savolaiset käydessään Pohjois-Savossa kalastivat kukin missä halusivat. Omistajaa vailla olevia kalavesiä oli myös Itä-Suomen asuttujenkin alueiden järvissä ja meren rannikoilla.

Pähkinäsaaren rauhansopimuksessa saivat Novgorodin puolelle rajaa jääneet Käkisalmen läänin asukkaat puolet kaikista kalastuspaikoista Viipurinlahdella. Heimoalueen jakautuessa kahden valtakunnan kesken, taattiin molemmille puolille rajaa oleville yhtäläiset kalastusoikeudet. Vastaavasti Ruotsin puolelle jäävät karjalaiset kulkivat valtakunnan rajan yli Laatokalle kalastamaan, vaikka rauhansopimuksessa ei ollut siitä mainintaa.

Peltomaat. Kun maan oli omistajaa vailla eikä kukaan ollut ottanut kaskikseen niitä vähäisiä viljelyskelpoisia tilkkuja, joita oli talonpaikkojen läheisyydessä, oli jokaisella mahdollisuus ne vallata ja käyttää hyväkseen. Pellot olivat epäsäännöllisiä lohkokappaleita ja ne olivat yleensä aidattuja.

Sarkajako oli myöhäinen tulokas Karjalassa, varhaisimmat tiedot siitä ovat 1600-luvulta. Kustaa Vaasan aikana kuvattiin Viipurin läänin maanomistusoloja seuraavasti: Eikä ole Viipurin läänissä pelto eikä niitty sarkajaossa tangolla ja kyyränällä, niin kuin Turun läänissä tai muualla Ruotsissa, vaan talonpojalla tai lanmpuodilla on lohkokappale itse kullakin eikä hän tule aitaukseen tai pihaan naapurinsa kanssa.

 

Perhe ja suku. Maanlaki piti talon periytymistä pelkkänä omistuskysymyksenä, mutta talonpojalle itselleen talon pysyttäminen viljelyssä se oli usein ensisijassa työvoimakysymys. Tämä näkökohta esiintyy jo syytinkijärjestelmässä: Talon isännän ja emännän tultua niin vanhoiksi, etteivät enää jaksaneet hoitaa tilaa, luovuttivat he sen nuoremmalle henkilölle joka sitoutui antamaan heille ylläpidon heidän kuolemaan saakka.

Työvoimasta oli myös kysymys silloin, kun tilanhoitoon tarvittavan vaimoväen puutteessa isäntä tai poika naitettiin jopa alaikäisenä, siksi että taloon saataisiin sieltä puuttuvaa naispuolista työvoimaa. Tytön tullessa taloon ei aina ollut selvää tuliko hän piikana vai morsiamena. Samoin kotivävyn ottaminen muistutti monesti rengin pestaamista. Aviopuolison katsominen ja palkollisen pestaus alkoi elotalkoissa ja kihlauspäivä oli tavallisesti Mikonpäivä mikä oli myös palkollisten muuttoaika. Vihkimisen ei tarvinnut tapahtua heti miehen tultua taloon, vaan hän teki aluksi töitä vain tyttären toivossa.

Länsi-Suomessa, samoin kuin Ruotsissa, laajalti levinneen kansantavan mukaan yhtä veljeksistä pidettiin etuoikeutettuna perijänä. Kodista lähtiessään isänsä täysikasvuinen poika oli oikeutettu vaatimaan yksityisen omaisuutensa lisäksi osan perheen yhteisestä omaisuudesta, joka annettiin esimerkiksi hevosina, karjana, viljana ja siirrettävinä rakennuksina. Tällöin toimitetussa perinnönjaossa isä sai osalleen ainoastaan niin paljon kuin kukin pojista eli pojanosan. Hän joka oli isänkodista eronnut, sai tyytyä myötäjäisiinsä eikä enää ollut perintöön oikeutettu. 1600-luvun lopulla "eräiden seutujen" talontyttäret valittivat saavansa perintöosakseen vain "lehmän, vaipan, lukittavan arkun ja jonkin tynnyrin viljaa. Valitus tuskin tuli Savosta tai Karjalasta, missä tyttäret olivat tottuneet tyytymään pelkkään irtaimistoon.

 

Lahjoitusmaat ja Cornelius Cruys (1657-1727)

Rusi tila sijaitsee alueella jonka tsaari on lahjoittanut heinäkuussa 1720 Cornelius Cruysille ja joka kuului hänen ja hänen leskensä omistukseen vuoteen 1742 saakka. Tilojen palauduttua Cruysin leskeltä kruunulle, tuli talonpojille mahdollisuus ostaa tilansa perintötiloiksi. Isojako suoritettiin Kuolemajärvellä ja Koivistolla noin 1800-luvun puolivälissä.

Cornelius Cruys oli tunnettu "Tsaarin amiraalina" ja hänen taustastaan saa helposti lisätietoja netistä esimerkiksi Google-hakukoneen avulla.  Suuri osa vastauksista tulee Cruysin kotikaupungista Stavangerista ja Norjan kielellä.

Hänestä on myös englanninkielinen lyhyt elämänkertakuvaus täällä.

Cornelius Cruys komensi Pietari Suuren laivastoa muun muassa Hangon voitokkaassa meritaisteluissa Suuressa Pohjansodassa, joka päättyi Uudenkaupungin rauhaan 1721.  Tuolloin Karjala joutui noin sadaksi vuodeksi erilleen kanta-Suomesta ja oli Venäjän vallan alla aina 1809 saakka.

Laivastoasioista vastaava Amiraliteetin varapresidentti Amiraali Cornelius Cruys sai Viipurin provinssista keisarillisella ukaasilla 131 tilan verot Kurkijoelta vuonna 1715. Tammikuussa vuonna 1720 häneltä peruutettiin lahjoitusmaat Viipuri-Käkisalmi maantien länsipuolelta, mutta heinäkuussa 1720 hän sai menettämiensä tilojen tilalle Johanneksesta 54, Kuolemajärveltä 40, Koivistolta 77, Piispansaaresta 5 ja Uudeltakirkolta 145 veronmaksukykyistä tilaa. Kaikkiaan donaatio tuli käsittämään 520 talonpoikaistilaa, jotka oli luovutettu virkalahjoituksena "haltian elinajaksi".

Amiraali Cornelius Cruysin lesken kuoleman jälkeen vuonna 1742 tilat palautuivat kruunulle ja kruunu luovutti (vaihtoi) tilat Siestarjoen asetehtaalle muuttaen verot päivätyövelvollisuudeksi. Koivisto Johannes ja Kuolemajärvi palautettiin kruunulle 1772, mutta Uudenkirkon talonpojat suorittivat kruununveronsa päivätöinä asetehtaalle vuoteen 1820 asti.

 

 

Artikkeli Helsingin Sanomat 16.5.2002

Maanomistus Venäjän Karjalassa kiinnostaa suomalaisia

         

Venäjän duumassa hyväksytty uusi maalaki sai Hasse Andersin kiinnostumaan maapalstan ostamisesta Karjalan Säkkijärveltä. Lisää aiheesta Helsingin Sanomissa.

 
SÄKKIJÄRVI. Kesämökkeily Venäjän Karjalassa kiinnostaa yhä useampia suomalaisia, erityisesti niitä joiden juuret ovat alueella. Myös maanomistus kiinnostaisi, heti kun Venäjän laki tekee sen mahdolliseksi.
 
Viime syksynä Venäjän duumassa hyväksyttiin uusi valtiollinen maalaki, jonka perusteella taajamamaita voidaan yksityistää. Poliittisesti arka laki maatalousmaan vaihdannasta jäi vielä pöydälle, mutta sen uskotaan tulevan hyväksytyksi tämän vuoden aikana.
    Neuvostoliitolle menetettyjen alueiden entiset asukkaat ja heidän lapsensa ovat nyt valppaina. Onko entisiltä kotiseuduilta mahdollista ostaa maata tai muita kiinteistöjä? Entä kannattaisiko lähteä rajan taakse yrittäjäksi?
   
Paperisota ja kielivaikeudet pelottavat monia, mutta osa-aikaisten paluumuuttajien ja varsinkin asiasta kiinnostuneiden määrä kasvaa, kerrotaan muun muassa Karjalan Liitosta.
    Innokkaimmat kotiseutuharrastajat haaveilevat maan hankkimisesta pala palalta takaisin suomalaisomistukseen. Vähintäänkin alueet pitäisi vuokrata, sanoo aktiivisimmin asialla ollut karjalaisjärjestö Aluepalautus ry.

 
Koti Ylös Karttoja