Kirjoituksia eri tilaisuuksiin:

Tällä sivulla on Rusin sukuun liittyviä kirjoituksia eri yhteyksistä ja eri kirjoittajien mukaan.  Kaikki vastaava materiaali on kovasti tervetullutta julkaistavaksi.  Mikäli Sinulla on tietoa mielenkiintoisesta materiaalista, ota yhteyttä!

Muistelmakirjoituksia

Kirjoitelmia suvun tilaisuuksiin

Juhlapuheita

Muistopuheita

Lea Gylling 50 vuotta 

Kirjoittaja Aarne Rusi  

50 v.

ONNEA LEALLE !

31.7.2003.

On elämän rikkautta vuodet,

jotka taaksemme jäädä saa,

ne tullessaan kokemusta tuoden,

auttaa jatkossa vaeltajaa.

Näin aika kypsyttää meitä,

eteenpäin oikein kulkemaan,

kun LUOJAMME saa ohjata teitä,

turvallista on HÄNEN suojassaan.

Tänään LEALLE toivottaa saamme,

kaikkein KORKEIMMAN varjelusta,

kanssasi tämän päivän jaamme,

muistellen aikaa puolivuosisataista.

Lealle 31.7.2003

Aarne‑setä.

Anneli Holopainen 60 vuotta 

Kirjoittaja Aarne Rusi  

ANNELILLE 26.8.1996

Lämpimät 

ONNITTELUMME 60 -vuotiaalle

ANNELI siskollemme.

Nyt on vuorossa siskomme ANNELIN,

olla vuosiltaan täyttänyt kuudenkympin

Siksi runonkin Hänelle nyt tehdä voi,

ja sen vanhempi veljesi nikkaroi.

On ilo seurata joukkoa vanhenevaa,

tämän jälkeen vain nuorin meistä,

tuon kuudenkymmenen lukeman alittaa,

sitten on kaikille edessä vuosikymmen uus,

kait siunattua on tään perheen kokonaisuus.

Sinua , ANNELI ONNITTELE,

Arvon myötä, KERTTU,

tämä siskomme vanhin ja vakaa,

perintönä, Äidin lämpöä, ja rakkautta,

Hän meille nuoremmille jakaa.

Kerttu ainut on vuosiltaan seuraavan kymmenen,

 kun on syntymästään saakka ollut, aina ensimmäinen

Sitten kera Sirkan, ONNITTELEE Aarne,

veljesi vanhin,

jonka osa ei ole rankin,

vaikka saakin kirjoittaa tekstin tään,

niin kuitenkin toiset, sen kuunnellen, joutuvat kestämään.

Ja vuorossa kanssa Pekan,

on siskomme HELLIN,

ehkä Hän ONNITTELEE,

meistä kaikkein kiireisemmin,

kun ei luonteeltaan,

kauan yhdessä paikassa pelaa,

vaan kohta jo kiireellä,

toista tehtävää eteensä kelaa.

Nyt on vuorossa ONNITTELEMASSA,

 Erjan kanssa, veli JOHANNES,

joka perheessämme, on kuin Sokrates,

Hän sukumme juuret paperilla näyttää,

siihen paljon Hän aikaa, ja varojansa käyttää,

Hän ei meitä suvussa pimentoon jätä,

siitä haluamme kiittää veljeä tätä.

ONNITTELUvuorossa on Airi, ja veljemme AULIS,

joitten rakentaminen ei tunnu vielä olevan valmis,

vaan aina kun toisen talon valmiiksi saa,

niin kohta he jo uutta taloa rakentaa.

Me sisarukset hyväksymme työn sen,

onhan se varmaan apuna elämisen,

ja matkustamisen.

Ja nyt ONNITTELU vuorossa,

on nuorin veljesi ANSELMI,

sekä herttainen vaimonsa Esteri.

Meistä kaikista heillä ,

kunnioitetuin lapsiluku on,

ainakin Heidän kohdallaan,

sukumme on sammumaton.

Heillä tarmoa ja voimia riittää vaan,

vievät lähimmäisen apua Karjalaan.

ONNITTELUvuorossa on nuorin siskosi LAILA,

Hänellä vielä kolme vuotta on vailla,

Sinun ANNELI, vuosiesi luvun kun täyttää,

nyt työelämässä Hän vielä voimiansa käyttää,

mutta kaukana ei ole enää aikaan sen,

kun Lailakin saa jo eläkkeen,

ja sitten kun meistä nuorin,

tämän kymmenen täyttävä on,

toivomme että silloinkin,

lukumme olisi puuttumaton.

Nyt kaikki sisaret, ja veljet

ikäjärjestyksessä näin,

ovat toivottaneet Sinulle ,

ANNELI siskomme,

TERVEYTTÄ ja ONNEA kasapäin,

toivomme että tämä päivä,

Sinulle unohtumaton ois,

keskellä ystävien ja sisarusten,

kaikki huolesi olisivat pois,

jälkikasvu elämääsi rikastuttaa,

ja rinnalla puolisosi Taunon,

kauan vielä elää saa.

Näin vanhenee sisarusten vuosien luku,

mutta lohtuna meille on jatkuva suku.

Nyt kun kaikki olemme, Mummoja ja Vaaria vaan,

niin jätämme nuoremmat työtämme jatkamaan.

He jatkavat aikaa sukumme työn,

me vuoroillamme poistumme,

hämyyn unohduksen yön ....

Mutta tänään vielä sykkii elämä näin,

taakse jäänyttä aikaamme muistelemme,

kaikesta hyvästä LUOJAAMME ylistäin

Ja nyt, ehdotus on varmaan paikallaan,

yhtyä N:o 516 laulamaan ....

Kiitos sulle Jumalani .......

KERTTU ja Arvo

AARNE ja Sirkka

HELLIN ja Pekka

JOHANNES ja Erja

AULIS ja Airi

ANSELMI ja Esteri

LAILA

ANNELILLE 26.8.1996

vanhin veljesi.

Tauno Holopainen 60 vuotta 

Kirjoittaja Aarne Rusi

Laulamme 

60 -VUOTIAALLE TAUNOLLE

sellainen on TAUNO

sävel: Inarin järvi (Villiruusu) 

sanat ja sovitus: AVR

-1-

Kuopion liepehiltä,

tuli poika Helsinkiin,

Tuusniemen syrjäteiltä,

ammattioppihin.

Hän puhelinkoneista kiinnostui,

ja teknikoksi valmistui,

oli sellainen tuo TAUNO,

TUUSNIEMEN POIKAMIES.

-2-

 Työpaikan valtiolta,

Hän saamaan onnistui,

tuli työtä kaikkialta,

niin talous kohentui.

Hän puhelimet asensi,

ja laiteviat korjaili,

oli sellainen tuo TAUNO,

VALTION PUHELINMIES.

-3-

Työmatkoillaan joskus osui,

Hän hoituri ANNELIIN,

AMORI, nuolillaan hosui,

niin siskomme kihlattiin.

He toisihinsa ihastui,

ja ajan tullen rakastui,

oli sellainen tämä TAUNO,

ANNELIN SULHASMIES.

-4-

He aviosäätyhyn astui,

noin kaksin, vain hiljaksiin,

muut myöhemmin vasta vain kuultiin,

että menneet ovat naimisiin.

He kaksin pesän rakensi,

ja yhteisen taipaleen aloitti,

oli sellainen parin alku,

TULI TAUNOSTA UKKOMIES.

-5-

Tuli Vantaalle OSAKE OMA

siitä Heitä me Onniteltiin,

oli elämä Heillä soma,

lasten kasvua odoteltiin.

Ja juoksua TAUNO harrasti,

väliin muuhunkin maailmaan matkusti

oli sellainen tää TAUNO,

TULEVA ISÄMIES.

-6-

Ja sitten, ajan myötä,

tuli lapsia perheeseen,

kun välillä tehtiin työtä,

jäi lukema kakkoseen.

He lapsiansa koulutti,

tuli pojastansa tuomari,

ja nuorin, tyttölapsi,

on myöskin lukenut.

-7-

On TAUNON synnyinmailla,

heillä kesäpaikka myös,

siellä savon rajamailla,

he käyvät ylityös´.

He tontin siellä raivasi,

ja mökin sitten rakensi,

on sellainen tää TAUNO,

TUUSNIEMEN MÖKIN MIES.

-8-

Ovat vierainaankin siellä,

nähneet veljet ja sisaret,

monta kertaa riemumiellä,

niitä käyntejä muistelen,

kun samassa huoneessa nukuttiin,

ja yhdessä paljon naurettiin,

oli mukava kyläilypaikka,

JA TAUNO OLI ISÄNTÄMIES.

-9-

Oli kerran TAUNON toive,

että tavaroita muutettais´,

 mutta ANNELILTA tuli moite,

ettei vieraita rasitettais',

niin TAUNO silloin suutahti,

ja salaa kiveen potkaisi,

oli sellainen tuo TAUNO,

TUUSNIEMEN TOIVE-MIES.

-10-

Me toiset silloin luultiin,

että homma oli hanskassa,

vasta myöhemmin me kuultiin,

oli murtuma varpaassa.

Kun lääkäriin Hän kiirehti,

vasta silloin tuska helpotti,

oli sellainen meidän TAUNO,

SAUNANIEMEN MUUTTOMIES.

-11-

Me rotkoretki tehtiin,

myös maisemiin Juutilan,

ja Joensuun sukulaisiin,

sekä Valamon luostariin,

me kuljeksimme joukolla,

oli TAUNO meillä oppaana,

oli sellainen meidän TAUNO,

TUUSNIEMEN OPASMIES.

-12-

On paikka Juurikkamäki,

ja Saunaniemi myös,

siellä TAUNO aamunsa näki,

ja oli nuoruuden työs´,

ain' sinne mieleen halajaa,

se onhan synnyinmaisemaa,

siell' linnut laulullansa,

luo kevään kauneimman.

-13-

Aurinko valon pintaan,

luo välkkeen kirkkaan ve´en,

se ilon nostaa rintaan,

ja aiheen kiitokseen,

kun lasna siellä taapersit,

ja veljein kanssa kisailit,

on Rakkain muistoissasi,

TUO PAIKKA LAPSUUDEN.

-14-

NYT TAUNOA ONNITELLAAN !

ja senhän kaikki ties,

kun sukulaisia ollaan,

ON TAUNO LÄHEINEN MIES,

ja lisäksi tämän sanaston,

Hän myöskin ISOISÄ on,

on sellainen tämä TAUNO,

SISKOMME AVIOMIES.

Me, vaimosi siskot ja veljet,

toivotamme SINULLE TAUNO PALJON ONNEA JA MENESTYSTÄ !.

Siunatkoon Korkein Sinua ja perhekuntaasi,

suokoon Hän Sinulle terveyttä, ja valoisia elon päiviä,

viettääksesi vaimosi kanssa huolettomia, ansaitsemianne eläkeaikoja.

Toivottavat: Kerttu ja Arvo. Aarne ja Sirkka. Hellin ja Pekka.  Johannes ja Erja. Aulis ja Airi.  Anselmi ja Esteri. Laila-Marjatta.

Arvo Kankainen 70 vuotta 

Kirjoittaja Aarne Rusi

70 -vuotiaalle ARVOLLE.

ARVON me vain ansaitsemme,

täällä Suomen Turussa.

Työt ei valmistu riemuksemme,

ARVON laiskana maatessa.

Mies on luonnoltaan auttavainen,

töissä taidoiltaan monenlainen.

Tapetit laittaa,

ja puuta hän taittaa.

Siis yhteinen kiitos nyt ARVOLLE.

Arvo-poika puolestansa,

tunnetaan jo jaloksi.

Putkityöt hän taidollansa,

moneen kotiin asensi.

Hän on rakas, rauhallinen,

mies ol´ sodassa miehuullinen,

Lalla, lala, lalla, lal, laa …

(Säkeistön riimitteli Anneli)

Osallistuu marjastukseen,

sekä sienten poimintaan.

Joskus myöskin kalastukseen,

sekä muuhun toimintaan.

Mies kun Kertulle kalaa paistaa,

saa sitä muutkin joskus maistaa.

Jos leikataan aitaa,

tai käännetään maita,

niin kaikkeen on valmiina Arvo tää.

Kertun kanssa liitossansa,

vuosia paljon on kertynyt.

Senhän tietää koko kansa,

yks' vain heillä on kysymys.

Mistä sellaista saisi juomaa,

ettei kaveri sitä huomaa.

Ei estää voi tuomasta,

kotona juomasta.

Se ainut on heikkous miehen tään.

Lapsillensa Isä hyvä,

Arvo ompi luonnostaan.

Vaik' on ikä lisääntyvä,

 heitä rientää auttamaan.

Senkin myöskin moni huomas,

ompi tärkeä Papalle JOONAS.

Nuorimman lapsensa,

lapsista nuorin.

Niin herttainen poika on JOONAS tää.

Nyt kun alkaa vuosikymmen,

uusi ARVON kohdalla.

Terveyttä toivotamme,

vielä Sinua tarvitaan.

Tapetit kun seinillä tummuu,

sekä myöskin aita kasvaa.

Niin silloin niin harvaan,

muu apu näin arvaan.

Ei aikaa oo ARVOLLA vanheta.

Mutta aika kuitenkin ehtii,

Sinulle ONNEA toivotaan.

Olethan Sinä mies niin rehti,

Sinua hyvällä muistetaan.

Tänään olemme seuranasi,

hoida huolella kuntoasi.

Olethan Kertulle,

vanhimmalle siskolle.

Tärkeä ihminen päällä maan.

Tänään olemme seuranasi,

hoida huolella kuntoasi.

Olethan kaikille,

siskoille veljille.

Tärkeä ihminen päällä maan.

Arvolle

Turussa 17.7.1994

Aarne

Hanna Kurppa 60 vuotta 

Kirjoittaja Aarne Rusi

Hanna Kurppa 60 –vuotispäivillä 2.11.1994

On elämän aamussa aikaa niin,

luoda haaveita ja uskoa unelmiin.

Ilta vasta sen toteen näyttää voi,

mitä Luojamme kullekin matkalla soi.

Vain kohtalon käsi, tuo kylmä, armoton,

tuo toiselle onnea, on toinen onneton.

Silti kaikista meistä jälki jää,

joka muistojen kätköissä lämmittää.

 

Nyt kaiken muun mielestäin pois sain,

ja ajattelen serkkuani Hannaa vain,

osaa, Hänen vaiheistaan elämän taipaleen,

aina kehdosta tähän päivään asti,

nyt, kun tultu on siihen vaiheeseen,

että kohdalla on kuudenkympin rasti.

Hanna -serkulle Sinun 60 -vuotispäivänäsi.

Olemme iloisia kun voimme viettää tätä päivää seurassasi, sillä kuten kaikki tiedämme, on takanamme aikaa jolloin pelkäsimme ettei tätä päivää koskaan tulisi, kun Sinä Hanna täytät 60 vuotta.

Muistan Sinut, Hanna-serkku, äitini sisaren tytär, jo lapsuuden Karjalan ajoilta,.  Olen Sinua kahdeksan vuotta vanhempi, ja "Skorpioni", kuten Sinäkin.  Meillä on ehkä paljon samoja luonteenpiirteitä, sillä olen usein kokenut että ymmärrämme hyvin toisiamme.  Olemme väliin vähän särmikkäitä kumpikin, mutta pohjimmiltaan olemme hyväluontoisia, ja päämäärämme ja tavoitteemme on aina pyrkiä hyvään suuntaan, mutta kohdallemme osuneet vääryydet muistamme kauan.

Niin muistan Sinut, kauniin "lapsiserkkumme", pitkistä luonnonlaineilla olevista vaaleista hiuksistasi, ja säteilevästä olemuksestasi. Olit meille serkuille käsite, " Kurpan Hanna ".

Muistan aikaa, sekä toisten kertomana kun olit äitiemme serkun, kaimani Aarne Kankaisen häissä morsiustyttönä, ehkä siitä on vieläkin joitakin valokuvia se oli kait vuonna 1938, olit silloin neljän vanha, siitä ajasta on vuosia mennyt paljon.

Sitten tuli sota ja eri paikkakunnille joutuessamme emme muutamiin vuosiin tienneet paljon toisistamme, vain sen mitä saimme kuulla vanhemmiltamme ja tyttö kasvoi sekä kehittyi.

Sodan loputtua tulimme siskoni. Kertun kanssa Kokkolaan, asetuimme työmme takia kaupunkiin, ja siltä ajalta on paljon hyviä muistoja, joissa Sinä Hanna olet kiinteästi mukana.  Kerttu usein kertoo kun hän kävi Bertta -tädin luona, hänellä on muistissa monenlaista kerrottavaa, joihin usein liittyy Hanna sekä Ulla.

Itselläni on elävästi muistissani aika kun asuimme Hilja-tädin kanssa, Kerttu ja minä, Aarne, osoitteessa Hakalahdenkatu 62. Olin niihin aikoihin rautateitten palveluksessa.  Se oli vuorotyötä joten minulla oli välillä vapaapäiviä. Ja sellaisina päivinä kävi Hanna serkkuni, luokkatoverinsa pastori Huiman tyttären Tellervon kanssa joskus luonani.

Muistan erikoisella lämmöllä niitä kikattavia 11-12 -vuotiaita nuoria naisia, jotka suunnittelivat isommaksi tultuaan lähtevänsä johonkin etelänmeren saarelle, eikä koskaan menevänsä naimisiin. Tämä Tellervo ystävä on vuosien saatossa kaikonnut tietoisuudestani, enkä hänen elämänvaiheistaan tiedä, muistan Hannan joskus kertoneen Tellen menneen Amerikkaan.

Mutta ainakin Hanna serkku on pitänyt lupauksensa, eikä ole ainakaan vielä avioitunut. ei ole tosin mennyt etelämeren saarelle, mutta meni vuosikymmeniksi Etelä-Suomeen.

Minä muutin Kokkolasta Turkuun helmikuussa 1952. Sinä Hanna tulit Turkuun siinä 54-56 paikkeilla. Olin iloinen kun kelpuutit minut kaveriksesi hakemaan Sinulle asuntoa se ei asuntopulan takia ollut mikään helppo tehtävä, oli. kyllä monenlaista tarjolla , kovaan hintaan välityspalkkioineen. Jossakin paikassa sanottiin kun näytettiin pientä kamaria, että täällä ei sitten suvaita miesvieraita, ja samalla katsottiin niin merkitsevästi minua, olimme kait rakastuneen seurustelevan parin tuntuisia, ja mikä olisi ollut olla niin kauniin tytön poikakaveri! Eivät vain tienneet että meillä oli lämmin sukulaisuussuhde, emmekä sitä heille selitelleet, itse tiesimme asiamme. Asuntokin Sinulle järjestyi aikanaan, Kertun ja Arvon naapurissa, Pahaniemessä, Anteroisen luona, isäntäväki oli kotoisin Uudeltakirkolta. 

Sen lisäksi asuit Turussa olo aikanasi useammassa eri osoitteessa. Myös ystäväsi Huoposen Anja asui, ja asuu edelleenkin Turussa. Teidät HANNA ja Anja, muistan olleen yhdessä myöskin Kokkolan aikoihin kovia voimistelemaan, heititte kummasti kärrynpyörää niin että meikäläisellä meinasi mennä silmätkin solmuun jo katsellessa. Oli hyvä kun Sinulla oli tietty ystävä vuosien takaa, olihan Sinulle täällä Turussa alkuun kaikki uutta ja outoa. Vaikka kyllä Sinä luonteellasi ja seurustelu taidollasi sait helposti uusiakin ystäviä. 

Tiedämme kyllä että muutettuasi pois Turusta, Sinua jäi kaipaamaan todellisia henkiystäviä, kävit kyllä myöhemmin heitä tapaamassa. Kuitenkaan Turussa olo aikanasi ei me sukulaiset nähneet Sinua kovinkaan usein, tietysti työkin otti oman aikansa,mutta silti .... Minun henkilökohtainen olettamukseni on että Sinä HANNA, vaikka oletkin luonteeltasi. seurallinen, niin kuitenkin pohjimmiltaan olet arka ihmisten suhteen peläten ehkä olevasi vaivaksi ihmisille tullessasi koteihin ja perheisiin kyläilemään, kait oletit että siitä on haittaa.  Mutta vakuutan Hanna että Sinua kaivattiin, useammin luuletkaan. Tosin silloin kun Alma ‑tätisi ja Viljam -setäsi vielä olivat keskuudessamme, Sinä kävit heidän luonaan useammin ja silloin me muutkin kohtasimme Sinut, käydessämme katsomassa vanhempiamme.  Muistan kun Sinä Hanna joskus pyysit äidiltämme, että laittaisko täti sitä liukasta puuroo, Sinä kun niin tykkäsit kaurakiisselistä.  Niihin aikoihin Sinä ulkoilit paljon ja hoidit kuntoasi, vartalosi oli hoikka ja koko olemus kuin filmitähdellä. Olimme ylpeitä saadessamme esitellä tämän kauniin serkkumme jollekin vieraalle. Sitten työsi vei Sinut Tampereelle ja sieltä edelleen Helsinkiin, niinä vuosina näimme Sinua harvoin.

Kerran oli Karjalan talolla Hesassa, joku Uuskirkkolaisten kokoontumistilaisuus, jonne Hannakin tuli, oli sovittu mihin aikoihin tullaan niin tavataan ala‑aulassa.  Hanna kun asui siellä lähellä, niin hän ehti ennen meitä ja odotteli, kun sitten tulimme paikalle niin Hanna riensi heti luoksemme ja sanoi vähän hämillisen oloisena, että ”hyvä kun tulitte, ku ihmiset kyssyy, jot mist sie uot, ja miekö sano jot Uuvveeltkirkoolt, ni hyö kyssyyt jot mist kyläst, herranenaika, enhä mie tiijä ko Uuvekirko”. Tulkaa nyt sanomaan kuka minä oikein olen, ja mistä minä olen kotoisin, enkä minä ymmärtänyt kaikkea niitten puhettakaan. Sekin tilaisuus oli kaiken kaikkiaan pirteä ruiske, elämän arkeen.

Paluumatkallamme Hanna tuli bussissamme ja jäi Jorvaksen kohdalla pois autosta, vähän sen jälkeen tuli eräs Väinö Anttalainen kysymään meiltä, kun oli kuullut että olimme Kaipialasta syntyisin, josko me tunsimme sellaisen Bertta Kankaisen, sanoimme hänelle, mikset kysynyt vähän aikaisemmin, sen Bertan tytär jäi juuri pois autosta. Tämä Väinö kertoi että hän oli joskus nuorena riiustellut tuota Bertta Kankaista, mutta eihän sille kelvannet muut kuin prinssit. Niin että nyt tiedämme mistä Hannakin on perinyt tietyn määrän ylpeyttä ja oman arvon tuntoa, tietysti äidiltään. Oli jollain tavalla mukava tunne kokea, että meillä monella on joskus, meille vieraittenkin ihmisten kautta kosketus ja siteet menneeseen aikaan, ja meille karjalaisille se on useasti Karjalaan. Helsingissä olo aikanasi oli meillä myöskin toinen kohtaaminen, kun teimme yhteisen retken Karjalaan, kesällä -80. Asuimme Dyyneillä, ja kävimme myöskin synnyin seudullamme, ja entisen kotisi raunioilla Rajamäessä, veljesi Taavi oli Liisi -vaimonsa kanssa mukana. Huoneitten jaossa tapahtuneen hämmennyksen jälkeen, matka oli mitä antoisin.  Vieläkin vaistoan yhteenkuuluvaisuuden tunteen joka vallitsi välillämme kävellessämme kyliemme raittia, ja kun Taavi suuteli isänsä maata mennessämme pihapiiriin jossa Taavi oli syntynyt.  Neljä vuotta sen matkan jälkeen rakas veljesi Taavi menehtyi sydän vaurioon. Se oli meille kaikille raskas surun viesti, mutta tiedän että se sattui Sinuun Hanna erikoisesti ,kun tämä rauhallinen, turvallinen veli meni pois. Olithan kertonut, että sitten kun Sinä pääset eläkkeelle, niin muutat Taavin luokse Kokkolaan ....... 

Niin voivat toiveet ja unelmat romahtaa ja mieleen nousee kysymys, miksi näin ?. Sitten meni veljesi Tenho, ehkä hänen menetykseen oli jollain tavalla ajatus tottunut, pitkien vuosien aikana, hänen ollessaan liikenne onnettomuudessa tapahtuneen vahingon jälkeen huonokuntoinen. Sitten yllättäen Juhani, tuo energiaa pursuava velikulta, veljesi, menehtyi puolen vuoden sisällä ankaraan tautiin ..... Ei sitä ihmisjärki käsitä, miksi näin?.

Kuten varmaan muistat ja tiedät, minulla oli läheiset suhteet poisnukkuneisiin veljiisi ja jostain syystä kaikkiin Bertta -tätimme lapsiin.  Lieköhän niin kun äideillämme oli lämpimät välit keskenään, niin se heijastuu myöskin jälkikasvuun. Suhteestani Tenhoon ja Juhaniin olen kertonut heidän muistotilaisuudessaan. Juhani oli siitä erikoinen, että hänen kanssaan oli helppo puhua myöskin kuolemasta jonka hän tiesi pian tulevan. En tiedä voinko Sinun kanssasi Hanna puhua siitä asiasta, ja toisaalta, onko siinä mitään puhuttavaa ?. Sen vain tiedämme että tautisi on vakava. Ja siksi tämä kirjoitus on tapahtumia elämäsi varrelta, muistokirjoitukseni Sinulle Hanna.

Tunnen tyytyväisyyttä siitä että voin lukea tämän Sinulle nyt, kun vielä aistit, kuulet ja näet, hengität keskuudessamme. Rakastamme Sinua Hanna -serkku.

Olet vahva säie meidän eletyn elämän langoissa, me ihmiset olemme muistoissa sidottu toinen toisiimme, aina meistä jonkun poistuessa osa sisintämme menee lähtijän mukana. Tällaisessa tilanteessa tuntuu vaikealta lausua sana Onnea, sillä se on jo mennyt.  

On helpompi kiittää vuosikymmenien aikaisesta olemassaolostasi

Näin kirjoitti Sinulle lämmöllä serkkusi Aarne

Turussa 25 . 10 . 1994

Ilari ja Vuokko Kurppa "100 vuotta" 

Kirjoittaja Aarne Rusi

Ilarille ja Vuokolle !  

yhteisille satavuotispäivien rääppiäisille,

Ilarin päivänä 13.07.2002.

Onnittelen lämpimästi Teitä kumpaakin kypsään ikään ehtinyttä avioparia . Kerron nyt tässä, teistä toisen elämän alkutaipaleita ja vähän ennen sitäkin. Koska en Vuokosta silloin vielä tietänyt mitään, hän kun tuli kuvioihin vasta paljon, paljon myöhemmin, siksi muistelen Otto-Ilaria koskevaa ajanjaksoa. Olin Ilarin isän Eemelin kanssa monet vuodet läheinen työkaveri, Wistin verstaan aikoihin. Tuo isä-Eemil oli vahvojen periaatteiden ja avomielisyyden omaava ihminen, hän kertoili nuoremmalle työkaverilleen, avoimesti omasta elämästään ja ajatuksistaan. Muistan hyvällä miestä, jonka kertomukset valaisivat omankin lapsuuteni vaiheita ja kylän elämää, kauan sitten kadotetussa Karjalassa. Aloitan vaikka vuodesta 1936, kun Kurpan perhe muutti vuokra-asunnosta omakotitaloon jonka he olivat ostaneet Kaipialasta, Rajamäeltä. Silloin perheeseen syntyi neljäs lapsi, poika - ensimmäinen omassa talossa syntynyt, tämä lapsi sai nimekseen TAAVI. Isä-Eemil kertoi että tuo nimi tuli siitä, kun Terijoen ja Viipurin väliä kulki Uudenkirkon kautta linja-autovuoro jossa oli reipas ja miellyttäväkäytöksinen rahastajapoika, Taavi nimeltään.  He olivat Äiti-Bertan kanssa mieltyneet tuohon reippaaseen poikaan, siitä syystä Ilarin yhden veljen nimi oli TAAVI. Sitten tämä Ilarin Isä kertoi suurperheestä Karjalassa jossa oli 13 lasta.   Kun perheen isältä kysyttiin että kuinka paljon heillä on lapsia, niin vastaus oli 12 ja OTTO poika kolmastoista, nuorimman nimi kun oli Otto.  No, kysyjä ihmetteli että kun on jo kaksitoista lasta ja siihen on otettu vielä Otto-poika. Meni monia työvuosia, joitten aikana kuulin kertomuksia, jotka koskivat Karjalaa sekä myöskin sen ajan elämää Kokkolassa. Tuli vuosi 1951 syksy, Bertta-tätimme oli silloin lähes 43 -vuotias. Eräänä päivänä työnantajamme Kultaseppä Herman Wist kysyi Eemeliltä, joka oli juuri valmistamassa leivoslapioita: Emil, kun minä olen kuullut että Bertta odottaa vauvaa, onko se totta ?. Isä-Eemeli oli hyvin totisen näköinen, jatkoi vain työtänsä, niinkuin ei olisi kuullutkaan kysymystä, mutta sitten hetken vaitiolon jälkeen tuli vastaus: "Niin kyll ne kaik' pimeyve työt tulloot julki". Meinasin räjähtää nauruun, tuon totisen humoristin vastaukseen, mutta se vastaus tyydytti kysyjän tiedontarpeen.

Sitten Helmikuussa 1952 syntyi poika. Nyt lapsen Isä halusi omalla kohdallaan toteuttaa tuon kertomuksen OTTO pojasta.  Hänkin voi sanoa ihmisille, meillä on kuusi lasta ja OTTO poika seitsemäs. Tuli ristiäiset ja nimenannon vuoro. Eemeli ei helposti antanut periksi siitä minkä oli päättänyt, ja siksi nimeksi laitettiin OTTO.  Toiset perheen jäsenet eivät kuitenkaan tuota nimeä oikein hyväksyneet ja niin toiseksi nimeksi laitettiin ILARI. Nyt tuli perheeseen pieni ajanjakso jolloin joku vieraampi voi luulla, että perheessä on kaksi uutta poikaa, kun Isä puhui Otosta ja toiset Ilarista.  Oli muuten komea miehenalku. Lieköhän isä-EEMELIÄ ikä sen verran pehmentänyt että Hänellä oli varaa antaa vähän periksi, ja niin rupesi jatkossa käyttämään molempia nimiä, eli OTTO-ILARI, kuitenkin tuo "OTTO " täytyi periaatteesta kuulua. Siksi tänään vietämme Otto-poika ILARIN nimipäivää.

Isä-EEMIL, poistui keskuudestamme jo vuonna 1976. Äiti, BERTTA-tätimme, sai pitkäaikaisen vanhuuden ajan turvapaikan nuorimman poikansa Ilarin perheessä, siitä ajasta lankeaa suuri kiitos myöskin VUOKON ja poikien osalle. Toivottavasti me kaikki joilla on mahdollisuus e1ää vanhoiksi, saisimme yhtä hyvän turvapaikan läheistemme keskuudessa.

Pekka Mäkilä 60 vuotta 

Kirjoittaja Aarne Rusi

        -1-

Auran rantamilla syntyi niin,

laps´ joka Pekaks' ristittiin,

Mäkilä ol' poika sukuaan,

tullessansa tähän maailmaan.

-2-

Ruissalossa ol' kotinsa,

siellä leikkiä sai lapsena,

oli tammimetsät lehtoineen,

meri kaunis kaisla rantoineen.

          -3­

Lapsi sodan joutui kokemaan,

siksi Ruotsiin vietiin asumaan,

mut' rauhan tullen kotiin palasi,

Hän kotiansa Suomeen halusi.

         -4­

Oli täällä kaikkein rakkaimmat,

siskot, veli sekä vanhemmat,

jotka tarhureina kasvatti,

vihertuottehia kaupunkiin.

-5­

Pekka nuorempana harrasti,

pyöräili ja väliin purjehti,

nyt harrastukset jääneet vähempiin,

on tarmo suunnattuna HELLINIIN.

        -6-

Kalastusta myöskin harrastaa,

Pekka silloin jos on aikaa vaan,

hauet uistaa , kotiin kuljettaa,

pääsee Hellin kalaa paistamaan.

         -7-

Pekka työssään tarkka on sen ties,

joka nainen, sekä tuttu mies,

minkä Pekka tekee asentaa,

ei siihen tarvii toista korjaajaa.

         -8-

Muita auttaa Pekka usein niin,

osallistuu moniin talkoisiin,

 tekee, neuvoo, matkat kuljettaa,

voisko olla miestä parempaa!

         -9-

­osansa vie hiljaa eteenpäin,

on esimerkki meille usein näin,

kun tyynesti Hän kaiken harkitsee,

niin vähemmän jää aikaa virheeseen.

        -10-

On luotettava Isä-Pekka tää,

hän hyvin seuraa perheen elämää,

se kasvanut on lukuun suurempaan,

on PAPALLA jo lapsenlapsiaan

        -11-

Kun viisi vuotta vielä jaksat vaan,

niin pääset eläkkeestä nauttimaan,

siksi terveyttä toivotaan,

PEKALLE, kuusikymmenvuotiaan!

 

PALJON ONNEA VAAN,

PALJON ONNEA VAAN,

PALJON ONNEA P E K KA,

PALJON ONNEA VAAN.

 

 

Sama laulu laulettiin Pekalle 65-vuotispäivänä, vain sillä erolla että säkeistö 11 kuului:

 

Kun viisi vuotta vielä jaksoit vaan,

niin pääsit eläkkeestä nauttimaan.

Siksi terveyttä toivotaan,

Pekalle KUUSIVIISI –vuotiaan!

Aarne Rusi 70 vuotta 

Kirjoittaja Johannes Rusi

Veljellemme Aarnelle 70 -vuotispäivänä 15.11.1996

Laineet loiskivat rantakiviin. Oli myöhäissyksy ja ilmassa aavistus lähenevästä talvesta. järvi oli pitkänomainen ja sen verran kapea, että vastaranta hahmottui kohtalaisen selvästi. Vuosituhansia sitten jääkausi oli uurtanut tähän kohtaan aaltojen kodin. Luojan sormet olivat sommitelleet veden ja soran hiomista kivistä kauniin reunuksen sen rantaviivaan, ja näin se oli kuin kultasepän jalokivin koristelema koru. Kivien väleihin jäi satoja sopivia koloja hopeisten salakoiden riemullisiksi kutupaikoiksi. Kajavat ja muut vesilinnut kaartelivat kesäisin järven yllä kuin vartiolentueet, ja palkkioksi järvi antoi niille eineen kalaisasta povestaan.

Kuin helminauhan lanka helmet sitoi järvi rantojensa kylät asujaimineen piiriinsä. Vuosisadat näitä kyliä oli asuttu tiedostamatta, omistivatko asukkaat järven vai järvi asukkaat, mutta ehdottoman tärkeä järvi oli kylien elämälle. Ilman järven suomaa särpimen lisää tuskin olisi tultu toimeen, niin korvaamaton se oli lapsilleen. Esi-isät olivat antaneet sille nimen Halolanjärvi.

Järven rantamat olivat muodoltaan kohoavat, paikoitellen melkeinpä jyrkät. Tällä kohtaa oli tuollainen jyrkkä rinne ja sen alapuolella kylmävetinen, kirkas lähde. Kovana pakkastalvenakin se pysyi sulana. Hieman oikealle lähteestä lähti polku nousemaan jyrkkää rinnettä. Rinnettä noustessa sen vaatima ponnistus tuntui rasituksena pohkeissa ja polvissa.

Kuljettaessa polkua reilun sata metriä tultiin pienen talon pihaan. Pihapiirissä oli talon lisäksi navetta, sauna ja maakellari. Lisäksi silmään pisti puretun rakennuksen rauniot. Talon takana, aivan sen lähituntumassa, virtasi kirkasvetinen puro. Talossa asui pieni perhe, isä ja äiti sekä pian kaksi vuotta täyttävä Kerttu -tyttö.

Oli 15. päivä marraskuuta vuonna 1926. Perheen äiti, Alma, odottaa uutta tulokasta, toista lastaan, ja tänään on odotuksen täyttävä päivä. Tänään perheen täydentää tomera poika, jolle annetaan nimi Aarne Viljam. Viljam on peräisin isän nimestä, ja näin halutaan erikoisesti osoittaa kunnioitusta esikoispojalle. Nyt tästä tapahtumasta on kulunut 70 vuotta. Aarnen syntymän jälkeen perhe on kasvanut vielä kolmella tytöllä ja kolmella pojalla.

Tässä on kuvailtu veljemme Aarnen syntymäkodin lähipiiriä. Pääosan tästä on saanut Halolanjärvi. Sillä on kuitenkin oma tarkoituksensa:

Halolanjärvi on jättänyt Sinuun ja meihin sisaruksiisi oman, lähtemättömän, jälkensä. Se merkitsee meidän sielussamme kuvaa menetetystä lapsuuden kotipiiristä. Sen muisto ja kuva vetää vääjäämättömästi puoleensa. Se on yhä uudestaan saanut Sinutkin lähtemään toivioretkelle lapsuuden kotimaisemiin, jo silloinkin, kun sinne voi mennä vain salaa ja vaaroja uhmaten.

Siinä elinpiirissä leikimme ensimmäiset leikkimme ja sieltä on lähtöisin Sinunkin mieluisa harrastuksesi kalastus. Se lienee alkanut salakoiden kiinniottamisesta paljain käsin Halolanjärven kivenkoloista. Tai sitten ongensiiman viuhahduksesta, kun yritit saada kohon lentämään mahdollisimman kauas rannasta. Usein tästä seurasi, että koukku tarttui rantaleppään ja siima sotkeutui kymmeniksi kiemuroiksi oksiin. Seurasi kärsivällisyyttä vaativa siiman selvittely. Tavallisemmin heitto kuitenkin onnistui ja moni kiiski, ahven ja lahnakin nousi pyristellen kalamiehen saaliiksi. Näihin muistoihin liittyvällä lahjalla tahdomme muistaa syntymäpäivääsi, rakas veljemme Aarne.

Jos Halolanjärven rannasta alkanutta polkua jatkaisimme muutaman vuoden perästä vielä toiset sata metriä, niin mitä tulisikaan vastaan ? Siellä olisi toinen pihapiiri ja sillä leikkivä soma tyttölapsi.

No, tietenkin Sirkka, mutta se olisikin jo toinen tarina, joten rajoitumme nyt vain toivottamaan Sinulle, veljemme Aarne, paljon onnea ja Jumalan runsasta siunausta tuleville elämänpäivillesi.

Sisaresi ja veljesi

Aarne Rusi 75 vuotta 

Kirjoittaja Johannes Rusi

Veljemme Aarnen 75 -vuotispäivänä 15.11.2001

Viisi vuotta sitten vietimme Sinun 70 -vuotissyntymäpäivääsi. Silloin viivähdimme muisteloissamme Halolanjärven, meidän kotijärveämme äärellä sekä meille rakkaassa pihapiirissä. Katselimme ja pysähdyimme henkeä pidätellen ihmettelemään tuossa pienessä talossa tapahtuvaa ihmettä, pienen poikalapsen syntymää.

Voisimme nyt jatkaa elämäsi viimeksi kuluneen viiden vuoden tarkastelua. Mikä olennainen ero on noin pitkällä aikavälillä? Ehkä vaikuttavin asia on suhteemme ajan tajuun. Lapsella ei ole " lyhyttä" ja "pitkää" aikaa, vaan hän e1ää tässä päivässä. Lapselle ensimmäinen viisi vuotta on käsittämättömän pitkä aika, niin pitkä, että sen alkuosa haihtuu johonkin "sumuun", kun taas aikuiselle viisi vuotta on vain "yksi vilaus". Viidessä vuodessa lapsen on opittava tuossa aikajaksossa paljon enemmän , hänen pitää oppia tuntemaan äiti, isä ja mahdolliset sisarukset. Lisäksi hänen on opittava lukuisa määrä yksittäisiä sanoja, sekä oppia muodostamaan noista sanoista lauseita. Tunne‑elämän kehittyminen vaatii myös oppimista Tässä prosessissa varsinkin äidillä on tärkeä merkitys, samoin kuin muillakin perheen jäsenillä. Tämä on sikäli tärkeä tapahtuma, sillä tästä riippuu lapsen mahdollisuus omaksua empatia ja kyky rakastaa muita olentoja. Nämä seikat ovat tärkeitä siksi, että lapsesta voi kasvaa vastuuta kantava aikuinen ihminen. Tässä ei pidä unohtaa myöskään leikin tärkeyttä lapsen oppimisessa. Lapsuus on lyhyt jakso elämässä. Pian alkaa työn ja uurastuksen aika. Sinun osaksesi tuli liike-elämä ja tässä pystyit luomaan menestyvän uran. Kuin huomaamatta riensi aika arkisen työn kiireessä ja tuli aika luovuttaa liike nuoremmalle polvelle. Poikasi Heikki jatkaa nyt isänsä askelissa. Näin on elämän laki.

Opeta meitä laskemaan päivämme oikein, että me saisimme viisaan sydämen

Ps.. 90: 12.

 On suuri ihme, että saamme suurena ja eheänä sisarusparvena kokoontua vielä viettämään syntymäpäiviä ja muita perhejuhlia. Me, perheemme vanhimmat lapset saimme monta vuotta nauttia äidin ja isän rakkaasta ja hellästä hoivasta. Kun nuorin sisaremme Laila syntyi, alkoi pian talvisota ja meidän evakkomatkamme. Tähän päättyi varsinaisesti meidän varhaislapsuutemme. Maailma näytti meille karumman selkäpuolensa. Jouduimme luopumaan lapsuuskodistamme, joka jäi sodan liekkien saaliiksi. Sinutkin isänmaa kutsui puolustamaan kotejamme ja maatamme, Olit silloin nuori, melkein lapsi. Taivaallinen Isämme varjeli kuitenkin Sinut terveenä ja ehjänä Vieläkin tunnemme sydämissämme surua monen sukulaisen, kyläläisen ja ystävän tähden, jotka joutuivat antamaan henkensä kodin ja isänmaan puolesta. Muisto kodista ja synnyinseudustamme on meille kallis.

Mitä yhtäläisyyksiä löydämme Sinussa viisivuotiaana ja seitsemänkymmentäviisivuotiaana?

Jos vastaamme paljon! niin olemme oikeassa tai sitten väärässä.

Jos vastaamme vähän!, niin silloinkin olemme joko oikeassa tai väärässä.

Leikkimielisyytesi olet säilyttänyt aina tähän päivään asti, sen opit jo pienenä. Kunhan vain muilta kiireiltäsi ehdit, niin piipahdit erään lähinaapurin pihalle leikkimään talon lasten kanssa. Jo silloin olit valikoiva ja nirso, sillä Sinulle kelpasi leikkikaveriksi vain eräs tietty tyttölapsi. Tuolla pihalla alkanut leikki jatkuu vieläkin, leikkikalut vain ovat vaihtuneet toisiksi. Enää leikkipaikaksesi ei kelpaa mikään tavallinen pihamaa, vaan teille on pitänyt rakentaa oma leikkilava Airistolle. Näille retkille pukeudutte kurahaalareihin ja kannatte muoviämpäreitä.

Paljon onnea ja hyvää syntymäpäivää! sanoi Airiston litkasilakka.

Ruoka-asioissa olet aina ollut tarkka. Ensin söit vain äidin rintaa ja sitten siirryit pulloruokintaan. Tämän tavan olet pyrkinyt säilyttämään aina näihin päiviin asti.

Kun olit pieni poika, niin Sinulla oli vaalea tuulessa hulmuava tukka. Nyt seitsemänkymmentäviisivuotiaana Sinulla on valkoinen tukka, nykyisin kampaat sen vain entistä leveämmälle jakaukselle.

Kun olit pieni, Sinulla oli kiire ja nopeat jalat. Nyt vuodet ovat hidastaneet vauhdin, vain kiire on jäljellä!

Onnittelemme rakasta Aarne veljeämme l

Sisaret ja veljet puolisoineen

Aarne Rusi 75 vuotta 

Kirjoittaja Heikki Rusi

Aarne Rusin 75-vuotispäivillä 15.11.2001

Rakas isämme ja pappamme,

Ensiksi haluan esittää Sinulle siskoni, veljeni, itseni ja

meidän perheidemme puolesta parhaimmat onnittelumme

täytettyäsi torstaina kunniakkaat 75 v. Osalle meistä ei ollut

mahdollista olla läsnä täällä varsinaisena merkkipäivänä syystä,

jonka tiedät ja hyväksyt. Olkoon siis tämä lauantaipäiväkin juhlapäiväsi.

Marjatta, Olli ja minä olemme onnellisia kun olemme juuri

sinun lapsiasi. Olet hyvä ja uhrautuva isä, joka aina on jaksanut

meitä tukea niin hyvinä ja huonompinakin aikoina. Osaat olla

positiivinen ja kannustava ja Sinulla on ilmeisen rautaiset hermot.

Tunne, että joku meille tärkeä ja läheinen henkilö kantaa huolta

jaksamisestamme ja hyvinvoinnistamme on ollut ratkaisevan

kannustavaa ja antanut voimia selvitä. Tiedämme ja tunnemme,

että  toimit näin koska välität lapsistasi.

Mekin rakastamme sinua ja  tunnemme vastuuta ja huolta Sinun

jaksamisesta ja hyvinvoinnistasi. Siksi olemmekin yhteisesti

valinneet Sinulle merkkipäivälahjan, jolla hyvinvointiasi voimme

edistää. Jaksamista se voi, myös oikein käytettynä, hetkellisesti

vähentää, mutta parantaa säännöllisesti käytettynä elämänlaatua

ja toivottavasti myös vuosia elämään. Lisäksi lahjamme tuo ulkoiseen

olemukseesi (oikeassa paikassa käytettynä)  lisää nuorekkuutta ja

on merkkinä halustasi elää tervettä elämää vielä pitkään tämänkin

merkkipäivän jälkeen läheistesi ja laajan ystäväpiirin keskellä.

Vielä kerran onnea, terveyttä ja Jumalan siunausta.

toivottaa

poikasi Heikki

Aarne Rusi 75 vuotta 

Kirjoittaja Olli Rusi

Aarne Rusin 75-vuotispäivillä 15.11.2001

AIKA ON MERKILLINEN ASIA – SE ANTAA PERSPEKTIIVIÄ

Kun Sinä synnyit,

… oli puhelimen tulosta suunnilleen vastaava aika kuin nyt on kännykän tulosta.

… oli Suomen itsenäistymisestä vastaava aika kuin nyt on 90-luvun alun lamasta.

Sotien aikaan olit alussa vähän Miikkaa vanhempi ja loppuvaiheessa noin Hannan ikäinen

Esikoislapsesi Marjatan syntyessä olit vähän Saanaa vanhempi

Tämän talon rakensit minun, kuopuksesi, tämänhetkistä ikää nuorempana.

Taaksepäin aikajana piirtyy näin:

                      … Eläkeläisenä  olet ansaitusti viettänyt 15 vuotta

                      … Sirkan kanssa yhteistä taivalta on ollut jo 30 vuotta

                      … isoisäksi tulit 33 vuotta sitten

                      … Yrittäjäurasi alkoi 45 vuotta sitten

                      … Isän rooli Sinulle tuli yli puoli vuosisataa sitten

NYT ONNITTELEMME SINUA 75-VUOTISPÄIVÄSI JOHDOSTA.

Nämä vuodet olet käyttänyt ympärilläsi olevien ihmisten turvan ja hyvinvoinnin hyväksi, osin omat tarpeesi ja toiveesi sivuun laittaen.  Kaikki tarmo on lähtenyt suhteestasi muihin.  Yhteys muihin, lähellä tai kaukana oleviin, on rakentanut Sinulle itsellesi todellista elämisen laatua.

Nyt toivon sydämestäni että voit hetkeksi pysähtyä katsomaan saldoa.  Kaikki ne sukulaiset, ystävät, tuttavat ja liiketuttavat jotka kautta vuosien ovat tukeutuneet Sinuun ja kauttasi saaneet omaan elämäänsä sisältöä.  – Se saldo on suuri.

Aika on myös siitä näkökulmasta mielenkiintoinen asia että entistä tarkemmin näen itse sen, miten meillä jokaisella on oma aikamme ja tilaisuutemme tehdä jälkemme sukupolvien ketjuun.  Aikajakso on kenties inhimillisesti katsottuna pitkä, mutta sukupolvien ketjusta katsoen lyhyt.  Polku jonka Sinä kuljet, on meillä itsekullakin kuljettavana näköetäisyyden päässä.

Toivon että saisin omalta osaltani saisin tuotettua elämän saldoon yhtä paljon kuin Sinä omallasi.

No entä  tästä eteenpäin?

Kun vastaavaa merkkipäivää viettää :

                      … Miikka, on vuosi 2066

                      … vanhin lapsenlapsesi Samuli, on vuosi 2043

                      … poikasi Heikki, on vuosi 2024

                      … tyttäresi Marjatta, on vuosi 2022

                      … Minun osalleni tämä kalenterista tulkiten tulee vuonna 2031

-  käytänkin tilaisuutta hyväkseni ja kutsun samalla Sinut näille merkkipäivilleni.  Odotan Miikan lapsien olevan silloin paras joukko järjestelemään  kulkemiset ja muut käytännön asiat.

Mutta tänään toivotamme Sinulle onnea ja iloa merkkipäivänäsi!

                      Kuopuksesi Olli

Airi Rusi 65 vuotta 

Kirjoittaja Aarne Rusi  

Toivotamme Onnea ja Terveyttä Airille

18. 6. 1998

65-vuotiaalle.

Me, Auliksen sisarukset, Turusta päin,

sekä yksi pari Vääksystä, läheltä näin.

Onnittelemme Airia, yhdessä ryhmittäin.

On joukossa nuorin, veljellemme Anselmi,

sekä herttainen vaimonsa Esteri.

Näin jatkuu,  veli vanhempi, Aarne ja Sirkka,

ja sitten on vuorossa veli Johannes ja Erja,

neljäs pari on Pekka, sekä vaimonsa, "Hellin nainen ,

joukon jatkona, Laila, kuopus nuorimmainen.

Kaikki yhdessä, Airille onnea, toivottaa, saamme,

ja sen vakuudeksi, yhdessä, jotain laulakaamme.

Laulun toivoa saa sankari juhlan tään,

samalla luotamme meidän tuttuun säestäjään.

Käyntimme jälkeen matkamme jatkua saa,

ja Airi  pääsee auttamaan Lasse rakentajaa.

Lämpimin halauksin:

            Anselmi ja Esteri

            Aarne ja Sirkka

            Johannes ja Erja

            Hellin  ja Pekka

            Laila

Airi Rusi 70 vuotta 

Kirjoittaja Aarne Rusi

Lämpimät ONNITTELUT

AIRILLE !

70 -vuotiaalle.

Muistan Sinut AIRI, niin kaukaa ajassa taaksepäin kuin vuosista 1940‑1950 -lukujen vaihteesta, yli viisikymmentä vuotta sitten. Se oli Kokkolassa asumisemme aikaa. Olit silloin 16‑17 -vuotias, pitkä, hoikka, kaunispiirteinen, laihanlainen nuori nainen, johon toista vuotta Sinua vanhempi veljemme Aulis rakastui, minulla Aarne veljellä oli mahdollisuus seurata miten tilanne kehittyi poika jäi elinikäiseen koukkuun. Olit perheenne lukuisan sisarusparven vanhin lapsi, sukunimi INTO, pesueesta. Allekirjoittanut asui silloin Kokkolassa, Vaatturi‑ ja Hakalahdenkatujen kulmauksessa, vastapäätä Kokkolan Helluntaiseurakunnan rukoushuonetta. Näimme usein kun perheesi vanhimpana lapsena jouduit kuljettamaan ja hoivaamaan nuorempia sisaruksiasi, tuoden heidät pyhäkouluun ja kokouksiin, usein siihen aikaan talvella, vielä potkukelkalla. Sinulla oli aina vanhimman siskon johtava ja määräävä asenne, nuorempiin sisaruksiisi ja niin varmaan kuului ollakin, koska terveet lapset olivat villejä, ja vallattomia, siksi heihin piti olla määrätietoinen ote järjestyksen ja kurin ylläpitämiseksi.

Musiikkia ja laulua harrastit jo silloin, olethan ainakin Äitisi puolelta musiikillisesta suvusta lähtöisin. KUORIKOSKI, joka äitisi oli omaasukuaan, on tunnettu musiikki- ja kirkonrakentajasuku. Veljemme Aulis oli tullut Kokkolaan pari vuotta aikaisemmin, Kultaseppä Herman Wist'in palvelukseen hopeasepän oppiin. Joskus pikkupoikina ollessamme veljeksien kesken, meitä on neljä poikaa, meillä oli arvailuja keskenämme siitä, mitä itse kukin elämältä odottaa, mm. vaimon otosta ja perheen perustamisesta. Ajatuksia oli monenlaisia, mutta Auliksella oli vahva kanta. Hän ei mene koskaan naimisiin, sillä vanhatpojat ovat rikkaita. Kuten jo edellä mainitsin, niin Aulis rakastui Airiin, sorjaan neitoon, ja niin kaikki haaveet vanhanpojan rikkaista päivistä unohtuivat...  Airi on kätevä tekevä ihminen ja puoliso, ei heidän naimisissa olonsa ole ollut esteenä rikastumiselle ‑ päinvastoin.

Aulis ja Airi avioituivat nuorempina kuin meistä sisaruksista kukaan toinen. Saman tien kun heidät oli vihitty, Aulis jätti työpaikkansa Wistillä ja siirtyi AIRIN kanssa Ruotsiin, jonne Airin vanhemmat olivat muine lapsineen siirtyneet aikaisemmin. Siitä ajasta ei minulla ole heistä paljon tietoa, joitakin kamerakuvia Ruotsissa oloajasta näimme heistä myöhemmin. Sitten He palasivat Suomeen, kiertelivät eri paikkakunnilla Pohjanmaalla, siitäkään ajasta emme heistä paljon kuulleet. Mutta silloin sai alkunsa hengellinen työ, jota he ovat tähänastisen elämänsä varrella tehneet, ollen mm, useampien Helluntaiseurakuntien johtajina ja hengellisen työn tekijöinä. Monet ovat tilaisuudet, joissa Airi on säestänyt, soittanut kitaraa, ja laulanut kirkkaalla äänellään, myös uskontodistuksissa Airi on esiintynyt. Myös Aulis on, jo tehtäviensä velvoittamana, toiminut saarnaajana. Käsitykseni mukaan hän on ollut pidetty sananjulistaja, pitäen raamattuun perustuvia lämminhenkisiä puheita Jumalan rakkaudesta ja armosta meitä vajavaisia ihmisiä kohtaan, ja onpa väliin kuultu myöskin tuomion uhka joka voi ihmistä kohdata. Myös yhteislauluja pariskunta on kauniisti laulanut, niitä on ollut ilo kuunnella.

Vaikka Aulis ei jäänytkään vanhaksipojaksi, varmisti asian jo nuorena, niin on heille kuitenkin siunaantunut myöskin maallista vaurautta. Ei kuitenkaan lahjana, vaan uutteralla työllä. Suvuissamme kaikki tietävät heidän käsineidentekotaitonsa, kitarapussit sekä monet muut tuotteet joita he ovat valmistaneet ja myyneet.  Monesti on jatkettu päivää yöllä.  Myös usein toistuva talonrakentaminen, myynti sekä paikkakuntien vaihdot ovat omalta osaltaan olleet kohentamassa heidän taloudellista tilannettaan.

Tuntuu että ikävuosista huolimatta vauhti vain jatkuu, koska taas on paikkakunnan vaihto ja uusi asunto suunnitteilla.

Sitkeitä ovat yrittämään, kuinka kauan sitten jaksavatkaan, kun käyvät jo kumpikin puoliso 80 -vuotisen taivalta.

Kunnioitamme heidän pitkää avioliittoaan.  Vaikka heidän elämässään on ollut myöskin raskaita aikoja ja vastoinkäymisiä, niin yhdessä he ovat kaiken kestäneet, kasvattaen viisi lastaan.  Raskasta heillä oli ja menetyksen tuskaa silloin kun heidän kolmas lapsensa Helena, menehtyi liikenneonnettomuuden uhrina. Nuori kukoistusiässä oleva neitonen, joka eli elämäänsä lähellä Jumalaa.  HÄNET OTETTIIN HEILTÄ POIS. Helenan siunaustilaisuudessa, Aulis puhui heidän lapsensa muistolle, sanoen kertomansa lopuksi: Helena on Jumalan luona, Helena on turvassa...   Kunpa me ihmiset osaisimme vastaavassa tilanteessa asennoitua yhtä luottavasti, se vaatii lujan luottamuksen Korkeimman tahtoon. Vaikka tapauksesta on jo vuosia paljon, niin tiedämme että vanhempien kaipaus Helenaan on vieläkin väliin voimakas.  Mutta He kertovat siitä vain Taivaalliselle Isälleen ja saavat sieltä lohdun. Jokainen lapsenne on Teille rakas ja läheinen - onnelliset lapset, joilla on uskovaiset vanhemmat.

Mutta tänään on AIRIN juhlatilaisuus.  Haluamme elää tämän päivän kanssanne laulun ja musiikin merkeissä. Nauttia Teidän ja sukulaisten sekä ystävienne seurasta.

Suokoon KORKEIN Teidän yhteiseen elämäänne siunauksensa sekä terveyttä vuosiksi eteenkin päin.

Iloitkaamme tästä ajasta, jolloin voimme vielä tavata toisiamme, puhua keskenämme, toivottaa toisillemme ONNEA ja Korkeimman johdatusta elämän tielle.

Turussa 13.6.2003

Aarne

Anselmi Rusi 60 vuotta 

Kirjoittaja Aarne Rusi

 60 -vuotiaalle Anselmille

Oli päivä toinen Elokuuta 1933, kun Isän ja Äidin perheeseen tuotiin uusi poikavauva, komea ja lihava miehenalku.

Meitä oli perheessä jo viisi lasta ennestään, 2 tyttöä ja 3 poikaa, nyt siis tuli neljäs poika, joka poikien osalta jäi lopulliseksi lapsiluvuksi, sen jälkeen tuli kyllä vielä kaksi tyttöä, joten meitä on yhteensä tasaluvuin neljä tyttöä ja neljä poikaa. 

Mutta nyt kerrotaan tästä nuoremmasta veljestä.

Vaikka tulit meistä viimeisenä, niin et elämässäsi ole ollut viimeisenä, vaan useimmiten eturivin miehenä. Ja sehän voidaan näkyvistä tuloksista todeta, ei siis tarvitse kehua, vaan tehty työ puhuu hänen puolestaan.

Samaa voisin sanoa myöskin Anselmin hengelliseltä puolelta, ahkera vaatimaton työn puurtaja, joka ei itsestään paljon ääntä pidä, mutta joka omassa normaalielämässään on esimerkkinä meille toisille, miten rakastaa pyyteettömästi lähimmäisiään.

Suloisiin lapsuusmuistojemme vuosiin tuli särö - syttyi talvisota 1939.

Silloin oli Anselmi kuusivuotias miehen alku.

Isämme oli sodan vaaran takia kutsuttu armeijaan.  Karjalan kansa joutui lähtemään sotaa pakoon.

Äitimme oli kuin kanaemo, tämän poikueensa kanssa, joista vanhin sisko Kerttu oli alle 15 -vuotias ja nuorin Laila sisko kolmenkuukauden ikäinen, ja siinä välissä kuusi muuta huolehdittavaa.

Kun näin jälkeenpäin ajattelee sitä kansansiirtoa, niin mikä oli se voima joka sen ajan vanhemmat sai pysymään niin tyynenä, että ei ainakaan lapsille näytetty hätää, jota varmasti oli, tulevaisuuden puolesta.

Niin me silloin 30.11.1939 lähdimme muitten mukana evakkoon, ensin linja-autokuljetuksena ja sen jälkeen junalla, luulen että meillä kaikilla vanhemman pään lapsilla, on kovinkin tuoreena muistissa se tuskien tie, kun mukaan sai ottaa vain päällä olevat vaatteet ja noin kolmen päivän ruoka.  Muu kaikki täytyi jättää kotiin joka sitten poltettiin kaikkine rakennuksineen.  Eläimien kohtalosta emme paljon tiedä, vain sen että kaikki jäi sinne. Kotikylämme tuhoutui 100 %, se todettiin silloin kun jatkosodan aikana palattiin kotiseudulle, aavistamatta että joudumme sen taas jättämään kahden vuoden kuluttua.

SUURI KUNNIOITUKSEMME KAIKILLE NIILLE JO POIS NUKKUNEILLE VANHEMMILLE JOTKA TUON KAIKEN OVAT KUNNIALLA KESTÄNEET. 

Nyt tuli väliin vuosia, että me sisarukset näimme harvemmin toisiamme, me vanhemman pään lapset läksimme leivänhakuun perhepiirin ulkopuolelle, ja nuoremmat kasvoivat Isän ja Äidin suojassa, kävivät koulut ja asuivat useammalla eri paikkakunnalla, kas kun siirtolaisille haettiin sijoituspaikkaa, siinä syy koulu- ja asuinpaikkojen vaihtoon.

Vanhempiemme uudeksi kotipaikaksi tuli Koski TL, sinne He asettuivat, ja tietysti nyt jo melkein mieheksi varttunut ANSELMI, oli Isälle suuri apu uutta kotia rakentaessa.

Allekirjoittanut muutti 1952 Kokkolasta Turkuun, lähemmäksi omaisia, tämän jälkeen oli kanssakäymisemme tiiviimpää. Isällämme oli yhteismetsä alue Yläneellä, siellä tehtiin johtokunnassa päätös että kun k.o. alueella on suoritettu metsän parannus hakkuita, niin osakkaat tai heidän lapsensa saavat hakea polttopuita hakkuualueelta, tietysti ne piti itse kasata ja kuljettaa pois. Minä käytin tilaisuutta hyväkseni ja läksin puun hakuun, en kuitenkaan yksin, vaan tarvitsin kaverin, ja sinne läksi kanssani Anselmi kolmeksi päiväksi.  Silloin näin että pienestä pojasta oli kehittynyt suuri, ahkera ja vahva mies, en parempaa nosturia suurien puitten siirtoon tarvinnut kuin oli tämä roteva, vahva, nuorin veljeni. Muutenkin ne päivät ovat ikimuistoisia, heinäladossa yövyttiin ja metsänvartijalta ostettiin ruokaa. Anselmin kanssa oli mukava olla!. Olemme myöhemmin muistelleet kommelluksia joita myöskin sillä puunhakureissulla sattui, ja puuta tuli niin että eivät yhteen rekkakuormaan sopineet vaan jollekin jäi vielä melkein toinen kuorma valmiiksi kasattuja puita, meidän pihalle ei sopinut enempää. Sitten siinä meni aikaa, Anselmi teki monenlaisia töitä, Hän haki elämänsä työuraa. Salossa ollessaan Hän tapasi suloisen lempeän tytön, ESTERIN, ja tästä tytöstä tuli Hänen vaimonsa. ESTERI, tuo arvostamani nainen, on parasta mitä veljelleni on elämänsä varrella osunut. En tiedä toista tasapainoisempaa ja vielä vuosikymmenienkin jälkeenkin rakastuneen tuntuista paria kuin ANSSU ja ESTERI. Heillä on kahdeksan lasta !! Voisiko elämä olla rikkaampaa ?. Eri työpaikkoja kokeilleessaan Anssu meni Värtsilään töihin, hitsauskurssi vaati puolenvuoden työsopimuksen, sen ajan hän oli täyteen. Vähän aikaisemmin v.1956.  Minä, Aarne veli, olin perustanut oman jalometallialan yrityksen. 1960 tuntui siltä että tässä voisi olla toinenkin kaveri myymässä tuotteita.  Olin vaihtamassa autoani uuteen ja esitin Anssulle että osta tästä hyvä auto ja lähde kaupparatsuksi.  Anssulla oli kyllä jo ajokortti, varmaan ennen omaani, ei vaan ollut autoa. Anssu innostui asiaan mutta Esteri ei, kun tulo oli provisiomiehenä vähän epävarmaa ja lapsiakin oli, tietysti siinä oli riski, mutta Anssu teki niin kuin oikeaksi tunnossaan tunsi, otti riskin sai pankista lainaa ja maksoi auton käteisellä.  Niin alkoi yhteistyömme joka jatkui 9 vuotta.

Nyt oli Tukkuliike Rusilla sellainen varmakäyntinen myyntitykki, että parempaa saa hakea, ja työmme oli kitkatonta, ei koskaan tuon yhdeksänvuoden aikana ollut mitään hankauksia. Olen ajatellut että jos joskus olisi jotakin ollut, niin silloin olisi ollut varmaan syytä tarkistaa omaa kantaansa, mutta sitä puntaria ei koskaan tarvittu. Vuoden 1969 syksyllä Anselmi oli kauppamatkalla Lahdessa.  Sieltä palattuaan hän kertoi tavanneensa Lahdessa henkilön, joka tarjosi Hänelle osuuttaan Vesivehmaan Säiliövalmisteessa.  Anssu kysyi mielipidettäni asiassa, jos Hän muuttaisi sinne. Olin aluksi tyrmistynyt!  Olenko menettämässä hyvän kauppamiehen. Mutta kun ajattelin asiaa rauhassa, Anssulla on perhe ja nykyinen työ, tuottaakseen tulosta, vaatii aina kotoa pois oloa, eli perhe on viikot aina ilman isää. Tajusin, tämähän on veljeni elämän tilaisuus - ja nyt voi hyödyntää myös hitsaustaidon oppimisen.  Mielestäni se oli suorastaan korkeimman johdatusta.  Ja niin me sovittiin että Anssu jättää työn rinnallani. Esteri oli taas uutta muutosta vastaan, mutta sanoi kuitenkin, "AINAHAN ANSELMI ON OIKEIN TEHNYT " joten me lähdetään Vääksyyn. Siitä on nyt aikaa 24 vuotta. Tukkuliike Rusi jatkuu pojan Heikki Rusin johdossa. Veljeni Anselmi on menestynyt hyvin, kovin kilpaillulla alalla.  Tulokset kertovat Hänen puolestaan, vaikka silläkin alalla on moni joutunut lopettamaan, mutta heillä menee tietojeni mukaan hyvin, suuri tekijä on varmasti rehti ja tunnollinen suhtautuminen asiakkaisiin. Kiitollisena Anselmi on muistellut yhteistyö aikaamme, silloin Hän sai kokemusta kaupallisella puolella, jota myöskin tarvitaan tuotteiden eteenpäin viemiseen. Suokoon yhteinen JUMALAMME, Sinulle veljeni Anselmi, TERVEYTTÄ ja AIKAA nauttia niistä hedelmistä, joitten kypsymiseen Sinä olet elämässäsi vaikuttanut. Minä vanhin veljenne olen kovasti kiintynyt Teihin kaikkiin sisariini. veljiini. Mutta tänään olen erikoisesti kiintynyt Sinuun rakas nuorin veljeni 60 -vuotias ANSELMI.

Turussa veljesi Aarne

Anselmi Rusi 65 vuotta 

Kirjoittaja Aarne Rusi

Rakas veljemme

ANSELMI !

65 vuotias

60 vuotispäivänäsi laaditun, siihen astisen elämäsi muistelon tekstistä ei ole mitään pois otettavaa, mutta lisättävää kyllä on.

Nyt kun olette Esterin kanssa siirtyneet eläkeläisen päiville niin Teillä on enemmän aikaa myöskin läheisille ja kanssaihmisille.

Me sisarukset olemme kiitollisia lämmöstä jota olemme taholtanne saaneet osaksemme , teillä on monien menojen ohella riittänyt aikaa käydä katsomassa myöskin meitä usean sisarussarjan perheitä.

Teidän harmoninen elämän tyylinne luo lämpöä myöskin läheisiin ja kanssaihmisiin.

Läheisyydessänne on hyvä olla !

Olemme ylpeitä ja iloisia kun meillä on tällainen veli ja herttainen vaimosi Esteri.

Suokoon Luojamme Teille terveyttä ja voimia, niin että jaksaisitte kauan olla keskuudessamme hyvänä esimerkkinä meille läheisille, sekä monille monille muille kanssaihmisille.

Korkein Teitä ja jälkikasvuanne siunatkoon.

Turussa 31 heinäkuuta 1998.

veljesi Aarne

Anselmi Rusi 70 vuotta 

Kirjoittaja Aarne Rusi

Veljellemme Anselmille

Lämmin onnentoivotuksemme !

70 vuotiaan merkkipäivänäsi.

02.08.2003.

Olen aikaisempia elämäsi vaiheita kertonut jo toisessa juhlassasi , siksi en puutu tässä aikaisempiin aikoihin, vaan totean vain osan tämän päivän tilanteesta elämässäsi.

Olet meidän 8 lapsen sisarussarjasta jo kuudes joka ylittää 70 vuoden merkkipaalun, eikä se ikä ole kaukana kahdelta nuoremmaltakaan sisareltamme. Kuntomme ei ole ihan tasaisen hyvää, vaan osa k.o. vuoden täyttäneistä on kunnoltaan jo rapistunut. Mutta Sinä, ANSELMI veljemme, joka olet tällä hetkellä meistä nuorin, 70 -vuotias, Sinä olet vielä ketterässä kunnossa, reissuilla ollessamme jalkasi nousee vielä vikkelästi jättäen taakseen monen nuoremmankin kulkijan.

Nähtiin nytkin, kesäkuun serkuksien retkellä Karjalaan, kuka nopeimmin toimitti papereita Venäjän tullimiehille - askel tikitti niin kuin ompelukoneen tikki. Eli kehollinen kuntosi näyttää olevan reilassa. Hyvässä vireessä on myöskin henkinen kuntosi. Sitä saa moni ihmetellä mistä Sinä ammennat voimasi lähimmäistesi auttamiseen ja tukemiseen. Erikoisesti entisen synnyinseutumme Uudenkirkon tämän päivän asujien aineellisen ahdinkotilan huojentamiseen, sekä myöskin henkisen tilan tukemiseen.

Vaikka me olemme menettäneet synnyinseutumme Karjalassa, kotimme siellä ja lapsuutemme leikkipaikat, niin et kanna kaunaa sen alueen nykypäivän asujille, sillä syyttömiä ja sijaiskärsijöitä hekin ovat, menneitten aikojen politiikkojen vallanahneudelle.

Kiirettä Sinulla riittää kun tuot ja viet mansikanpoimijoita, hommaat heidän työlupansa sekä monenlaista muuta asianjärjestelyjä, joista kaikista emme edes tiedä. Tämän kaiken tekee ihminen jolla on pyyteetön, lähimmäistä ajatteleva ja lämpöä sykkivä sydän.

Eikä se jää ainoastaan yksityisihmisten auttamiseen , vaan viet naapurimaan virastoihin erilaisia tarvikkeita kuten kirjoituskoneita, kopiolaitteita, tietokoneita, lääkkeitä sairaaloihin, huonekaluja ym.  Emme kaikkea tiedä edes luetella. Ja kaikkea tätä voimia, aikaa, sekä myöskin varoja vaativaa työtä Venäjän tulliviranomaiset koettavat vielä vaikeuttaa, vaikka heidän kansalaisten auttamisesta on kysymys.  Kaikki on heille ilmaista, lahjaksi vietyä. Kyllä monen hermot eivät olisi sitä, moista toimintaa kestäneet, vaan olisi lyönyt hanskat tiskiin, sanomalla nyt tämä kiusanteolta tuntuva saa riittää. Kyllä se Anselminkin mieleen on joskus noussut ja on siitä jollekin venäläiselle sanonutkin. Mutta kuulija on ollut hätääntynyt - jos tarpeellinen avustus loppuu. Ja niin on hankittu taas korkeamman venäläisen virkamiehen allekirjoittama paperi, jolla on saatu tullausasioita joustavammaksi, kunnes taas, jos virkamies vaihtuu, niin vanha paperi ei enää päde ja on hankittava uusi paperi. Tuntuu siltä että naapurin puolella ei toimita lain mukaan, vaan miten kukin virkailija kohdallaan asian tulkitsee. Mutta vaikka se välillä on ollut kovin hankalaa, kiusanteon tuntuista, niin kuitenkin lopettaminen on Anselmilla käynyt vain mielessä. Olen joskus sanonut Anselmille, että kyllä Sinun pitäisi jo vähän säästää itseäsikin: Hän on vastannut: kun näkee minkälaisessa puutteessa ne ihmiset elävät, erikoisesti vanhukset, niin ei voi lopettaa. Ja itse saa korvauksen ja tyydytyksen tunteen siitä kun näkee kuinka onnellisia ja kiitollisia nuo vanhukset ovat saadessaan apua puutteissa, jotka ovat niin monitahoisia. Veljestämme Anselmista huokuu lämmin lähimmäisen rakkauden henki, myöskin sen nämä vanhukset näkevät ja tajuavat.  Eli näin nämä ihmiset saavat myöskin henkistä tukea. Myös raamatun sanomaa veljemme välittää.  Venäjällä on paljon harrasta uskonnollista pohjaa, joten siellä raamatun sanaa juurtuu usein kasvuvalmiiseen alustaan.

Ei veljemme tätä kaikkea kuitenkaan yksin tee, vaan vahvana tukena hänellä, Rakas Esteri‑vaimo, joka hiljaa taka‑alalla tekee valtavan työmäärän, joka kuitenkin näkyy ja kuuluu vasta sitten, jos ne jäävät tekemättä.  Lahjoitusvaatteiden tarkastus, joita on usein runsaasti, ynnä monenlaista muuta tavaraa, jotka on ensin tarkastettava, sillä ei lahjanakaan voi viedä epäkelpoa tavaraa, kun niitäkin on väliin joukossa mukana. Sen lisäksi heillä käy usein ystäviä ja vieraita naapurimaasta. Ainakin kaikki naiset, emännät,  tietävät minkä työmäärän se teettää talon emännälle ‑Esterille.

Kaiken tämän edellä luetun lisäksi heillä riittää aikaa myöskin lapsille ja ystäville kotimaassa.  Seurakuntatyö saa myös oman osansa sekä Esteriltä että Anselmilta. Myös sisarusten luona käyntiin heillä riittää aikaa. Yhteiset matkat ja kalareissut ovat lämpiminä muistoissa, taaksejääneiltä päiviltä.

Pyydämme LUOJALTAMME siunausta elää terveinä vielä monia vuosia, niin että voisimme kokea edelleen yhdessäolon aikoja kanssanne AMSELMI ja ESTERI, sillä silloin on ollut aina hyvä ja seesteinen olo.

Teitä Rakkaudella kiittäen

2.8.2003. Aarne‑veli.

Aulis Rusi 70 vuotta 

Kirjoittaja Johannes (Jukka) Rusi

Veljemme Aulis saavuttaa korkean 70 vuoden iän 25.3.2002.

Sisarusparvellamme on ollut tapana pitää yhteyttä keskenään ja muistaa toisiamme varsinkin merkkipäivinä. Joukostamme ovat elossa vielä kaikki kahdeksan, joista puolet ovat tyttöjä ja puolet poikia. Aulis on joukon viides. Vanhin sisaremme on täyttänyt 77 ja nuorin 62 vuotta.

Mikä on tällaisen ihmeen salaisuus?

Efesolaiskirjeen 6. luku 2. jakeessa sanotaan: "Kunnioita isääsi ja äitiäsi" - tämä on ensimmäinen käsky, jota seuraa lupaus - "Että menestyisit ja kauan eläisit maan päällä." Tässä on varma vastaus!

Kun kokoonnumme sisaruksina yhteen, siirtyvät ajatuksemme ja muistomme lapsuuskotiimme ja vanhempiimme. Heiltä olemme saaneet hyvät neuvot ja viisaat ajatukset eväiksi elämämme matkaa varten. Tämä siunaus on seurannut Sinuakin, veljemme Aulis, aina tähän päivään asti. Sen vaikutus on ollut niin voimakas, että olet luopunut maallisesta ammatista ja lähtenyt kertomaan ilosanomaa Jeesuksesta ihmisille, jotka eivät Häntä vielä tunne.

Kun käymme lapsuuskotimme raunioilla, palaavat mieliimme muistot lapsuudesta. Kodistamme on enää jäljellä vain perustukset. Niiden sisällä kasvaa pari suurehkoa puuta ja on kekomainen maa‑aineskasa. Tässä hylätyssä ympäristössä ajatuksemme palaavat tuonne lapsuutemme varhaisaikaan Vpl. Uudellekirkolle.

Muistan, kuinka monta kertaa isä ja äiti polvistuivat kotimme lattialle ja he rukoilivat meidän puolestamme. Kun he kohtasivat joidenkin ihmisten taholta vihaa ja vainoa, huusivat he sydämensä tuskan ja hädän Taivaallisen Isän puoleen, joka on luvannut kuulla lastensa rukoukset. Hän kuuli ja auttoi. Katsellessani tuota rauniokasaa näky liikutti minua suuresti, oli kuin isä ja äiti olisivat siellä vieläkin polvillaan. Tämä koti oli meidän jokaisen syntymäpaikka Kerttua lukuun ottamatta. Kerttu on syntynyt isän synnyinkodissa Vpl:n Uudenkirkon Sortavalan kylässä.

Vaikka kotimme ei ollut aineellisesti rikas, on sieltä jäänyt mieleeni monta hauskaa ja mieluisaa muistoa. Niitä työstit Sinäkin Aulis, säveltäessäsi laulua sinne jääneille kanoille. Taisi tuohon kanojen joukkoon päästä pystykorvakoiramme Vahti, jolle kerran lupauduit jopa emännäksi sekä lehmät vasikoineen. Pienen veikon laulussa soi surullinen sävel. Silloin emme tienneet, mitä oli edessämme, mutta taisi olla hyväkin, kun emme kaikkea tienneet. Sinä olit eläinrakas ja Sinulta riitti helliä ajatuksia myös eläimille. Ennen talvisotaa meillä oli Martti -niminen pässi. En muista, teurastettiinko Martti, vai myytiinkö se, mutta joka tapauksessa Martista luovuttiin. Aulis ikävöi Martti-pässiä ja kerran äidin leipoessa Aulis esitti äidille toivomuksen: "äiti, tie vaik kaikinaast (taikinasta) meile uus Martti."

Vuonna 1947 perheemme sai sotakorvauksena maata TL. Koskelta. Sinne rakennettiin uusi koti - jo kolmas menetettyjen tilalle. Tänne vanhemmat muuttivat asumaan vielä kotona asuvien nuorimpien lasten kanssa. Kerttu -sisar ja Aarne -veli olivat jo aiemmin muuttaneet Kokkolaan, jossa Aarne meni Herman Wistin liikkeeseen hopeasepän oppiin. Pian sukulaisemme Wist kutsui myös Auliksen oppipojaksi. Aulis lähtikin viisitoistavuotiaana. Nuoren miehen aika kului nopeasti, eikä hän muistanut lähettää vastauskirjettä kotona odottavalle äidille. Lopulta äiti kirjoitti ja pyysi lähettämään edes jotakin tietoa. Tämän jälkeen Aulikselta alkoi joka viikko tulla kirje äidille. Jokaisessa kirjeessä oli aina yksi ytimekäs tieto: "TÄÄLLÄ OLLAAN JA HYVIN VOIDAAN ! Aulis."

Parhaisiin muistoihin kuuluu keskuudessamme vallinnut rakkaus ja sopu. Vaikka välillä vähän nahistelimmekin, niin pian sovimme ja taas sopu toi sijansa.

Olit jo lapsena jotenkin jäyhempi ja vakavamielisempi muihin sisaruksiin verraten, mutta kyllä Sinulla oli joitakin hauskoja ajatuksia ja sanontoja. Sanoit mm. olevasi "Ojaukko". Tällä tarkoitit ilmeisesti ojankaivajaa. "Rusismissa" lyöt laudalta koko veljessarjan.

Kerran meistä kolme veljestä keskusteli naimisiin menosta: veli Johannes sanoi menevänsä naimisiin. Veli Anselmi totesi, että kaikki vanhatpojat ovat vähän omituisia (kummallisia), joten naimisiin meno olisi paras ratkaisu. Veli Aulis totesi kaikkien vanhojenpoikien olevan rikkaita ja siksi jäävänsä vanhaksipojaksi. No, rikas Auliksesta kyllä tuli, mutta jostain kuitenkin ilmestyi Airi ja ensimmäisenä tästä pohtijoiden joukosta Aulis talutti Airinsa alttarille. Uurastuksella voi saada aineellista rikkautta, mutta hyvä ratkaisu voi olla hellä ja rakastava puoliso. Kovin tyytyväinen Aulis näyttää olevan ratkaisustaan. "Kelpo vaimon kuka löytää, sellainen on helmiä paljon kallisarvoisempi." Yhdessä olette työtä tehneet ja vaivaa nähneet, sekä yhdessä iloinneet saadusta sadosta. Jos olisit jäänyt vanhaksipojaksi, niin missä olisivat Leo, Leevi, Hannele ja Lasse?

Näin me teemme ratkaisuja ja valintoja, mutta tärkeintä on, että kysymme Jumalan tahtoa. Kun Hän on kanssamme, niin elämämme yllä on siunaus ja onni. Surukin voi kohdata meitä, ja sitä voi olla vaikea ymmärtää ja hyväksyä, mutta hyvä Taivaallinen Isämme tietää sen. Hän kantaa ja antaa voimaa kestää koettelemukset.

Teillä on suuri joukko ystäviä kotiseurakunnassa, eri puolella Suomea, Ruotsia sekä ympäri maailmaa. Olette kohdanneet monenlaisia kulttuureja ja niiden piirissä asuvia ihmisiä. Näin olette lisänneet kokemuksianne ja tietämystänne erilaisista kansoista ja niiden tavoista. Tämäkin on ollut rikasta elämää.

Sisarusparvena puolisoinemme toivotamme Sinulle, Airille, ja koko jälkikasvullenne Hyvän Jumalan runsasta siunausta!

Kerttu, Aarne, Hellin, Johannes, Anselmi, Anneli ja Laila

Hanna Rusi rippijuhla 

Kirjoittaja Aarne Rusi

HANNALLE !

Rippipäivänä 22.8.1999.

Tuntuu niin lähellä takanapäin olevan se aika kun Sinä Hanna, olit vielä pieni herkkä laulava tyttölapsi.

Kasvoit siinä isosisko Saanan rinnalla, oppien kaikki laulut ja leikit mitkä siskokin osasi.

Muistan monet laulu- ja leikkiesitykset joista saimme nauttia lapsuusaikananne, samoin myöhemmin soittoesitykset pianolla.

Nuo herkät esitykset saivat joskus isoisänkin silmät kostumaan.

Myöhemmin pikkuveli Miikkakin osallistui noihin esityksiin, näin omalta osaltaan rikastuttaen ja täydentäen perheen vapaa-ajan harrastuksia. 

Valitettavasti aika rientää ja nuo lapsuusajat ovat Sinunkin kohdallasi takanapäin, ja meille vanhemmille, kiitollisten muistojen joukossa.

Nyt tämä päivä on yksi kohokohta elämässäsi, aikuistumisen tiellä. Sinulla HANNA on hyvä koti ja rakastavat vanhemmat, joten mielestäni Sinulla on hyvät lähtö-eväät elämään.

Myöskin tämä nyt päättynyt rippikoulu, on yksi hyvä lähtöohje henkiselle elämälle.

Silloin kun ihmisellä on henkistä pääomaa niin hänellä on mahdollisuus antaa kanssaihmisilleen jotain jota ei voi rahassa mitata. Toivotan Sinulle HANNA kaikkea hyvää ja Korkeimman siunausta taipaleesi varrelle.

Rakkaudella, isoisäsi Aarne

Hanna Rusi Ylioppilasjuhlissa 

Kirjoittaja Aarne Rusi

YLIOPPILAS HANNA RUSI !

ONNITTELUMME!

Valkolakkipäivänäsi 31.5.2003.

Meistä vanhemmista tuntuu kuin siitä olisi niin kovin lyhyt aika kun olit vielä pieni tyttö ja kiltti lapsi, kiltti olet tietysti vieläkin, mutta moni muu seikka on muuttunut, nyt olet valkolakin omistava suloinen nuorineito. Kasvoit ja kehityit isosiskosi Saanan rinnalla, et varmaan osannut vielä lukeakaan kun osasit ulkoa monet laulut ja leikit joita isosisko opetti sinulle.  Siksi on monet yhteiset esityksenne herkkänä ja suloisena muistoina varhaislapsuutenne ajoilta. Alkuun laulut ja leikit tulivat lastentarhan kautta. Myöhemmän kasvukehityksen myötä tuli musiikin soitto mukaan, kauniisti soi piano yhteis- sekä yksin soitettuna. On muistissani herkkänä aika, kun luonanne käydessäni Anne‑äiti kehoitti: ”Soittakaa tytöt Papalle se ja se kappale”, niitä uusia joita He olivat oppineet soittamaan.  Usein tytöt soittivat yhdessä sekä erikseen.  Kauniisti soi sävelet. Tippa silmässä muistan kuunnelleeni mm kappaleen joka oli nimeltään "LINNUT"  ja monia, monia muita herkkiä esityksiä. Olitte aina kilttejä ja hyväkäytöksisiä lapsia.

Myöhemmin tuli Partiotoiminta sekä monet muut hyvät harrastukset mukaan.  Oli välillä kiireitä menojen kanssa niin että emme nähneet enää niin usein, ja tietysti koulunkäynti vaati suurimman osan ajasta. Oli minulle kuitenkin joskus ilo viedä Sinut hammashoitoon kun Äiti oli työssä ja Isän työpaikka oli toisella paikkakunnalla. Ne olivat pikkujuttuja, mutta ovat kuitenkin muistissani läheisyyden tunteena.  Joskus palkitsin reippaan potilaan pienellä rahalahjalla, se sai mielesi iloiseksi, ja kiitos tuli kauniisti.

Nyt ennen kuin olemme tulleet tähän juhlapäivään, täytyy meidän muistaa KOLMIYHTEINEN kiitos niille jotka tämän päivän ovat mahdolliseksi tehneet.

Ensimmäinen kiitoksen aihe on kuitenkin HANNA itse, hänen opinhalunsa, tarmonsa ja ahkeruutensa on saanut hyvän kasvualustan. Itseään korostamatta, hillityllä käytöksellä ja vaatimattomuudella hän on tehnyt opiskelutyönsä hyvin tuloksin .

Silloin kun kirjoitustulokset tulivat tietoon, niin Saana -siskosi kertoi että HANNALLE tulee niin hyvät numerot ettei hän, SAANA, viitsi enää omaansa näyttääkään. Ei se tietenkään ole aivan niin, sillä Saanallakin oli aikanaan hyvä todistus.  Se vain kuvastaa miten isosisko arvostaa HANNAN saavutusta. Seuraavana tässä perheessä on MIIKKA –veli, hän varmaan tuo aikanaan oman panoksensa perheen opinahjo -tuloksiin. Toinen kiitos kuuluu Kodille ja lapsia rakastaville vanhemmille. OLLI ja ANNE, he ovat luoneet lapsilleen turvallisen ja lämminhenkisen kodin, jossa kaikilla perheenjäsenillä on hyvä olla.  Lapsia arvostetaan tasavertaisina ihmisinä, koko perheen keskinäiset suhteet ovat läheiset ja lämpimät.  Se on hyvä suoja maailmaa vastaan. Sieltä on turvallista ja myötäelävää kannustusta saaden hyvä lähteä aloittamaan paljon vaativa opiskelutyö. Ei sovi myöskään unohtaa kiitoksen sanaa Pirkko‑mummolle, joka on vuosien saatossa niin monissa asioissa ollut perheen taustatukena. Luojamme Hänet palkitkoon ja suokoon Hänelle paljon terveitä vuosia.

Sitten on kolmas, ei kuitenkaan vähäisin kiitoksen aihe, opettajakunta lastentarhasta lukioon.  He ovat joka portaassa jakaneet oppia kehittyvään ihmiseen, joitten opetuksen ansiosta eri tiedot ja taidot on sisäistetty oppilaisiin. He ovat vaativassa työssään saaneet HYVÄN LOPPUTULOKSEN.  Ilman Heidän työtään ei näin olisi. SIIS SUURI KIITOS HEILLE KAIKILLE. Ehkä on niin, että opettajat saavat parhaan kiitoksen työstään silloin kun näkevät työnsä myönteisen tuloksen. TYÖ TEKIJÄÄNSÄ KIITTÄÄ

Näitten kaikkien kolmiyhteistyön tuloksena saamme tänään viettää YLIOPPILAAN VALKOLAKKI juhlaa.

ONNITELLEN LÄMPIMÄSTI HANNAA!

Toivottaen menestystä jatko‑opinnoille ja tasaista tietä elämän varrelle.

Aarne-pappa

Onnea ylioppilas Hanna Rusi!

31.05.2003.

VALKOLAKIN AIKAA.

On luontokin puhjennut kukkaan,

valkolakit kun koristaa pään.

Ei opiskelut ole menneet hukkaan,

sitä kiitollisena katsomaan jään.

Nousee mieleen mennyttä aikaa,

kun kouluun kävi lapsosen tie.

Olisi mielellään käyttänyt taikaa,

nähdäkseen, mikä menestys lapsella lie?

Ei mikään ole itsestään tullut,

vaan ollut on se totinen työ.

Monta kertaa kokeita ennen,

on vietetty uneton yö.

Joskus yllätti väsymys lukijan,

uupui kesken tärkeän työn.

Heräten aamulla keskellä kirjojen,

todeten: nukahdin loppuyön.

Mutta hyvin on kaikki mennyt,

vuosi vuodelta parani vain.

Isoisänäkään, minä en nyt,

voi moittia lapsenlapsiain.

Vaan hellyyttä Teihin tunnen,

se veren perintöä varmaan on.

Toivoisin Teidän tuntevan ONNEN,

silloin omakin tunne olisi tahraton.

Teidän isännr on lapseni oma,

myös häntä minä rakastan.

Suhde vanhempiinne,

Teillä on läheinen ja soma,

sitä suuresti arvostan.

Kun myöhemmin eroaa tienne,

muistot kauniit kodista on.

Vaikka kulkunne kauakin viennee,

lapsuusajan muisto on kuolematon.

Mutta tänään on juhlanne päivät,

valkolakit sen todistaa.

Taakse vuosien paineet nyt jäivät,

sydän ONNEA on tulvillaan.

Teille, VALKOLAKIT, vielä nyt lausun,

hyvän toivotuksen sydämestäin.

Tyyntä Onnea Teille se tuokoon,

menestys olkoon myöskin edessäpäin.

Omistettu Hannalle valkolakkipäivänä 31.5.2003.

Aarne-pappa

Hanna Rusi Ylioppilasjuhlissa 

Kirjoittaja Olli Rusi

Hyvä ylioppilas, rakas tyttäreni Hanna – tulenkantaja.

Aloitan lainauksella:

Eteenpäin!

Uusi vuosi - se merkitsee uusia toiveita, uusia pyrkimyksiä ja uusia saavutuksia. Niin kauan kuin elämää on, niin kauan kuin maa liitää eteenpäin radallaan mittaamattomien avaruuksien halki liittäen vuoden toisensa jälkeen vuosien sarjaan, niin kauan pyrkii ihmisen henki myös eteenpäin, yhäti eteenpäin. 

Yhteen voi maailma luottaa: eteenpäinmenoon.

On suurenmoista uskoa kehityksen ja eteenpäinmenemisen lakiin. Pojasta tulee mies, leikistä tosityö, päähänpälkähdyksestä maailmanajatus. On suurenmoista tuntea, että on mukana tuossa eteenpäinmenossa. Olemme saaneet rintaamme kaipauksen tulen, pyrkimyksen pyhän polton. Me tunnemme ainakin parhaimpina hetkinämme, mikä on oikeata, jaloa, suurta, nostavaa ja kehittävää, ja jos me kerran uskomme kehityksen valtaiseen lakiin, niin uneksikaamme voimakkaasti, ehjästi, jalosti, tehkäämme ja toimikaamme sellaista, mikä on sopusoinnussa sisäisen tuntomme ja unelmiemme kanssa. Silloin se, mikä tänään on kaukainen, arka toive, voi huomenna seisoa edessämme ilmitodellisuutena.

Näin kirjoitettiin Nuori Voima -lehden pääkirjoitussivulla numerossa 1/1920, kahdeksankymmentäkolme vuotta sitten eikä teksti ole menettänyt vähääkään voimastaan.  Nuori Voima –lehti oli toiminnan puitteena Tulenkantajille – sivistyneistön ryhmälle, joka itsenäisen Suomen alkutaipaleilla 1920-luvulla edusti uudistusmielisyyttä ja irtautumista vanhasta nurkkakuntaisuudesta.  Keskeinen teema oli kehittyminen.

Ryhmän ohjelma oli estottomuudessaan tyypillinen nuorelle sukupolvelle, ja iskulauseena tulenkantajilla oli Elmer Diktoniuksen muotoilema "Ikkunat auki Eurooppaan".

Ohjelmanjulistus oli seuraavanlainen:

Elämä on pyhä. Me rakastamme elämää.
Taide on pyhä. Me palvelemme sitä.
Mikään ohjelma ei kestä sukupolvea kauemmin eikä mikään totuus ikuisesti. Elämän tarkoitus on elämän jatkuminen.
Sen tähden on ainoa päämäärämme: Henkinen vapaus, kaiken arvostelemisen, kaiken käsittelemisen vapaus. Emme tunnusta auktoriteetteja, sillä he ovat asemansa vuoksi pelkureita elämän edessä.
Katsokaa: Miten ihanan nuori on maamme, miten voimaa täysi!
Tulkaa, älkää peljätkö: Teidät on määrätty luomaan uutta ja suurta.
Katkaiskaa rengas, joka pusertaa sydämiänne: Olkaa oma itsenne, tunnustakaa elämä!

Kerta toisensa jälkeen uudet asiat ovat huuhdelleet elämäämme, kuten kullankaivaja vaskoolissaan erottaa hiekasta kultajyviä.  Meillä on oikeus luottaa aina nuoriin.  Uusi sukupolvi ja uudet aatteet ovat toistuvasti uudistaneet ja kehittäneet yhteiskuntaamme ja elämäämme.  Joskus myös siitä huolimatta etteivät aiemmat sukupolvet ole heti kehitystä oivaltaneet.  (Voi noita nuoria …).

It´s hard to make an omelette without breaking some eggs.

Sinä, Hanna, olet nyt vaiheessa, jossa muutaman vuoden aikana lapsesta - nuoresta, on tulossa uusien asioiden tulenkantaja ja vastuunkantaja.  Kansainvälistyminen on jo arkipäivää.  Se ei enää ole uudistumista, vaan uutta arkipäivää.  Minun silmissäni nuoret edustavat jo laajentuvaa tietoisuutta kaiken yhteydestä toisiinsa, elämän kunnioittamista ja ymmärryksen laajentumista.  Aivojen lisäksi myös sydän alkaa toimia. 

Vaikka meidän olisikin joskus vaikeaa hahmottaa kaikkia uusia näkökulmia ja mielipiteitä, niin on oikein nähdä perusvirta – yksittäisestä edusta yhteiseen etuun, lyhytnäköisyydestä kaukokatseisuuteen.  Suunta kohti kestävää kehitystä.  Sinä ja ikäisesi viisaat tulette tämän hallitsemaan verrattomasti meitä paremmin.  Tarvitaan vain monipuolisesti tietoja ja taitoja jotta uusi ymmärrys saa toteutumisen eväät.  Totuus, kauneus ja hyvyys – totuus edustaa tietoja ja osaamista, kauneus edustaa estetiikkaa ja nautintoja, hyvyys on oikeamielisyyttä ja viisautta.  Valmistaudu yltämään parhaaseesi näissä kaikissa, yhtään niistä unohtamatta.  Siihenhän olet jo matkalla.  Sisäinen kauneus korostaa ulkoista kauneutta.

Meillä on vastuu olla astinkivinä uudelle.  Toivomme, kuten astinkivemme ennen meitä, että voisimme olla tukeva alusta jolta tulevaisuuteen on hyvä kurkottaa.  Tulevaisuudenusko on elämän polttoaine. Ja tuhkasta nousee jälleen feeniks-lintu. 

Nouse lentoon!

Kohottakaamme malja uudistumiselle, ylioppilaille ja näistä minulle rakkaimmalle, Hannalle - tulenkantajalle.

Ylioppilaalle!

Isäsi

J.K.

Tulenkantajien ryhmä muodostui pääasiassa runoilijoista, mutta mukana oli myös muutamia prosaisteja. Mm. Pentti Haanpää ja Toivo Pekkanen ovat tuon sukupolven kirjailijoita, vaikka he eivät varsinaisesti kuuluneetkaan tulenkantajien ryhmään. Kuuluisin tulenkantajiin kuulunut kirjailija oli Mika Waltari. Muita näkyviä tulenkantajia olivat mm. P. Mustapää, Erkki ja Katri Vala, Olavi Paavolainen, Uuno Kailas, Yrjö Jylhä, Elina Vaara ja Lauri Viljanen.

Hyvä poiminta kirjallisesta tuotannosta olisi vaikka Olavi Paavolaisen ”Nykyaikaa etsimässä”.

Olli Rusi 40 vuotta 

Kirjoittaja Aarne Rusi

OLLI 40 v.

3.11.1996.

3.11,

Yhdeksäntoistasataa viisikymmentäkuusi,

syntyi perheeseen poika, aivan uusi,

Hän kasteessa sai nimekseen,

OLLI-PEKKA-ANTERO.

Ja elämän tehtäväkseen,

että sukumme nimi,

kohdallamme jatkuva on.

………..

Vaikka vaiheissa elämän polun,

kolhujakin ollut,

niin kuitenkin elosi kulun,

on sallimus siloitellut.

Et vaikeuksissa,

ole jäänyt nyyhkimään,

vaan ahdistuksessa,

otat sitkeän määränpään.

………..

Rinnallasi hyvä vaimo,

ja lapset rakkaat,

on täyttymys elämän lain.

Niin monet elämän vaiheet,

joskus myöskin raskaat,

yhdessä eläen, nuo aiheet,

pienimmiltä tuntuvat vain.

………..

Suokoon ylhäinen Luojamme,

että kiirastulesi,

takana päin jo ois,

ja elämä tästä eteenpäin, kohdallanne,

huoletonta jo olla vois.

Ja silloin kun nuorin lapsenne,

tämän vuosimäärän täyttävä on,

että Hänenkin kohdallaan,

RUSI  nimi , olis sammumaton.

………..

Mutta tänään ONNITTELEMME,

OLLI-Isää,

jolle vuosia,

tulee taas lisää,

tasan neljäkymmentä,

ei alle, eikä yli,

siksi toivotamme lämmöllä,

ONNEA ! TÄYSI SYLI.

Näin toivottaa Isäsi Aarne

 sekä  Sirkka

Saana Rusi rippijuhla 

Kirjoittaja Aarne Rusi

SAANALLE rippipäivänä 20.7.1997.

Meitä kaikkia tänään Onnitella saa,

kun Saana päivämme näin juhlistaa.

Nyt nuorimman lapseni,

vanhin lapsi on,

tänään suorittanut,

KONFIRMAATION.

Näin vanhat vanhenee,

ja nuoret kypsyy,

elämä uusi jatkuu,

ja sukupolvet syntyy.

Täältä vuosikymmenien takaa,

Aarne-pappa, Saanaa ONNITELLA saa,

ja Sirkan kanssa yhdessä,

kaikkea hyvää SAANALLE toivottaa.

Haluaisin vielä antaa rakkaalle lapsenlapselleni Saanalle,

evääksi matkalle, sanat virrestä 597, säkeet 2-4.

Varjele matkalaisia

ruumiin ja sielun vaaroilta.

ohjaamaan itse meitä käy

ei selvää suuntaa aina näy.

Hoidathan meitä kaikkia

niin kotona kuin matkalla.

Toisiimme liitä lujemmin

ja läheisemmin rakkaammin.

Kanssamme ole, JUMALA ,

niin lähellä kuin kaukana.

Ystävät jälleen yhteen tuo

ja rakkaat rakkaittensa luo.

Saana Rusi Ylioppilasjuhla 

Kirjoittaja Aarne Rusi

Olen vuosia sitten johonkin toiseen lakkiaisjuhlaan tehnyt tämän runon VALKOLAKIN AIKAA, ja mielestäni se sopii joka vuoden valkolakeille, siksi omistan sen tänä vuonna SINULLE SAANA 2.6.2001.

VALKOLAKIN AIKAA.

On luontokin puhjennut kukkaan,

valkolakit kun koristaa pään.

Ei opiskelut ole menneet hukkaan,

sitä kiitollisena katsomaan jään.

Nousee mieleen mennyttä aikaa,

kun kouluun kävi lapsosen tie.

Olisi mielellään käyttänyt taikaa,

nähdäkseen, mikä menestys lapsella lie?

Ei mikään ole itsestään tullut,

vaan ollut on se totinen työ.

Monta kertaa kokeita ennen,

on vietetty uneton yö.

Mutta hyvin on kaikki mennyt,

vuosi vuodelta parani vain.

Isoisänäkään, minä en nyt,

voi moittia lapsenlapsiain.

Vaan hellyyttä Teihin tunnen,

se veren perintöä varmaan on.

Toivoisin Teidän tuntevan ONNEN,

silloin omakin tunne ois´  tahraton.

Sinun Isäsi on lapseni oma,

myös häntä minä rakastan.

Suhde vanhempiisi on lämmin ja soma,

sitä suuresti arvostan.

Kun myöhemmin eroaa tienne,

muistot kotoa kauniit on.

Vaikka kulkunne kauaskin vienee,

lapsuus muisto on kuolematon.

Mutta tänään on juhlanne päivät,

valkolakit sen todistaa.

Taakse vuosien paineet nyt jäivät,

sydän ONNEA on tulvillaan.

Teille, VALKOLAKIT, vielä nyt lausun,

hyvän toivotuksen sydämestäin.

Tyyntä ONNEA Teille se tuokoon,

menestys olkoon edessäpäin.

Aarne.

Saana Rusi Ylioppilasjuhla 

Kirjoittaja Olli Rusi

Saanan ylioppilasjuhlissa 2.6.2001

ONNEKSI OLKOON SAANA!

Kun kuvanveistäjä aloittaa kivipaaden työstämisen,   

niin onko veistos jo paaden sisällä valmiina                

vai syntyykö se kuvanveistäjän työstä?

Sofian maailmassa Sofia ja Hilde ovat kuin haave ja elämä itse.

Kumpi on oikea ja kumpi on varjo?

Onko elämä oman unelmamme toteuttamista vai

valintojen tekemistä ulkoa ohjattuna?

Ylioppilaskirjoitukset ovat yksi elämän kulminaatiopiste.  Kehityslinja on tavoittanut päänsä.  Tämä linja koostuu valmiista osista ja selkeistä kriteereistä,  ympäristö on asettanut odotukset ja puitteet – sekä arvioinut mikä on oikein ja mikä on väärin.  Kaikesta selkeydestään ja turvallisuudestaan huolimatta se kieltämättä vaikuttaa melko mekanistiselta mallilta.  Valintoja tehdään annetuissa rajoissa, eheässä maailmassa.

”Tietä käyden tien on vanki, vapaa on vain umpihanki.”

Sinulla, Saana, on käsissäsi sadat ja tuhannet mahdollisuudet.  Monet niistä ovat pukeutuneet epävarmuuden kaapuun tai voivat esiintyvät jopa uhkaavina.  Jos valitsen näin, mitä silloin suljen itseltäni pois?  Entäpä jos en osaakaan valita oikein?  Lähdenkö virvatulta tavoittamaan? 

Jos vain malttaisimme muistaa ettei elämästä ole tarpeen etsiä yhtä oikeaa kaavaa!  Olisi hassua ajatella ihmisen olevan tiedoton, tahdoton laite joka on lähetetty toteuttamaan elämällään yksi salattu tarkoitus. 

Jos näin olisi, menettäisi kaikki oma pyrkimyksemme merkityksensä.  Ihmiset ahdistuisivat vaikutus-mahdollisuuksien puutteesta.  Nyt mahdollisuuksien ja epävarmuuksien kudelma voi painaa meitä tavalla jota innoittajasi Aaro Hellaakoski kuvasi Kiertäjässä näin:

               Mitä edessä lie, sitä selitä emme,

               mitä takana, turhaan tavoittelemme.

               Vain tietoisuuden pisteet sankkojen pimeäin mailla

               etenee yhä, pienten myrskylyhtyjen lailla

               kukin itsekseen, vain sattuman viemänä yhtyin

               valopiiriin toisten harhailevaisten lyhtyin.

Onnellisuuden taitoa on se, kun pimeässä sytytät lyhdyn, näet lyhdyn luoman valon, et vain jäljelle jäävää suurta pimeyttä.

Jos siis elämän arvoitukseen ei ole olemassa selkeästi oikeita ja vääriä ratkaisuja, niin mitä tekemillämme valinnoilla on merkitystä? 

Sitä saamme mitä etsimme –  meidän tulee huolellisesti valita mitä haaveilemme koska voimme saada sen!  Haaveilemalla pienistä asioista voimme saada aikaan pieniä asioita kerrallaan.  Jos taas osaamme nostaa katseemme ylemmäs ja nähdä pidemmälle, voimme saavuttaa suuriakin asioita, vaikka pala kerrallaan.  Valinnat ohjaavat tulevaisuutta, jos vain tiedostamme mihin suuntaan valinnat meitä kuljettavat.

Isänä olen ylpeä Sinusta!  Selkäsi on suorassa ja katseesi on kirkas ja kaukana.  Näet filosofian ja arvojen avulla elämisen horisonttiin.  Osaat valita ja arvottaa asioita omasta näkökulmastasi ja olet valmis tekemään osasi tavoitteittesi toteutumiseksi. 

Sinulla on ensiluokkaiset lähtökohdat elämään – enempää emme voi toivoa.

  -  Riennä siis ja tavoittele oman elämäsi täyttymystä!

MALJA YLIOPPILAALLE!

Isäsi

 Sirkka Rusi 70 vuotta 

Kirjoittaja Aarne Rusi

Onnea Sirkalle!

70 v

16.10.1998.

Kun kauan elää, niin vuodet täyttyy,

monen menneen koetun vaiheen kullaten,

ilot ja surut, muistoissamme säilyy,

näin elämäämme rikastaen.

…………………..

Nyt kun täytät seitsemänkymmenen luvun,

yksi toiveesi toteutua saa,

olkoon tämä lahja osaa kansallispuvun,

joka myöhemmin vartaloasi koristaa.

………………….

On hyvin säilynyt poskiesi silo,

sekä iloinen hersyvä nauru,

ja sinisilmistäs' loistava ilo,

myös kirkkaasti sointuva laulu.

…………………..

Kiitän kumppanuudesta vuosikymmenien,

on hyvä jatkaa matkaa yhdessä eläen.

Suokoon Luojamme Sinulle terveyttä,

sekä edelleenkin tyyntä mieltä,

näin toivoo kumppanisi elämän tieltä.

                                                                                            Aarne

Sirkka ja Aarne Rusi hopeahääpäivänä  

Kirjoittaja Aarne Rusi

SIRKKA ja AARNE        7.8.1971

tänä 25 -vuotis -hopeahääpäivänä 7.8.1996.

On aika runon ja kiitoksen,

tullessa päivän,

neljännes vuosisataisen.

Kiitän SIRKKA vaimoani,

ajasta tästä,

yhteisesti eletyistä,

vuosikymmenien elämästä.

Kiitän ystävyydestä,

ja hellyydestä, kesän ja työn,

kuin myös läheisyydestä, ja lämmöstä,

talvisen pakkasen ja yön.

Vaikka elämän rytmi,

hiljalleen vähenee,

niin kuitenkin,

kiintymys Sinuun,

lisääntyy ja lähenee.

Ei suhteemme ole enää,

nuoruuden lämmin,

olet kuitenkin SIRKKA,

läheinen,

vieläkin kiinteämmin.

Sinua kunnioitan SIRKKA,

vaimoni vakaa,

uskollisuutesi,

turvallisen elämän takaa.

Pyytäkäämme Luojaltamme,

että Hän,

terveitä päiviä jatkaa,

että saisimme vielä tehdä,

monta, monta,

yhteistä matkaa,

on mukava yhdessä taivaltaa,

ja kartuttaa elämänkokemustaan.

Ja kun väsymme tähän,

tullessa ehtoon,

siirrymme vuorollamme,

hiljaiseen lehtoon .........

siellä on luvassa, milloin ?

lepopaikka meille,

toivottavasti, jo silloin,

korkeaan ikään ehtineille.

On yksi kysymys ?

Jääkö meistä lapsillemme,

muisto lämmin ja hyvä,?

Jos vastaus on myönteinen,

niin kiitos elämästä LUOJALLEMME,

nöyrä ja syvä.

Hän mutkaisen tiemme,

ohjasi näin,

että kaikki on lopulta,

oikein päin.

Turussa 7.8.1996 puoliso Aarne

Ei vanhasta enää nuorta saa,

siksi korukin voi olla kalevalaa.

Kun aika vuotemme patinoi,

niin ajalle menneelle kiitos soi.

Marjatta ja Heikki Wistin satavuotisjuhla  

Kirjoittaja Aarne Rusi

Marjatta ja Heikki Wistin Satavuotisjuhla

13.6.1998

Kauan oli kadoksissa meiltä Wistien suku,

siksi niin suureksi pääsi tämä

vuosia täyttävien yhteisluku.

Mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan,

siksi nyt yhdessä,

yhteistä sataa vuotta juhlitaan.

On mukava kun saamme olla mukana,

sukumme yhtenä osapuolen osana.

Paljon Onnea Marjatalle, 50 vuotiaan,

sekä Heikille, joka yltää samaan lukemaan.

Olkoon tämä lahjamme vaikka osana sirkkelin,

tehden Teistä molemmista parhaan nikkarin.

Näin on Teidän hyvä yhdessä jatkaa työtä,

sukulaisten Onnen toivotukset ovat kaikessa myötä.

Siksi Onnitteluihin osallistuen,

kirjaamme näin,

nimemme alle yksittäin.

Rusi

Aarne                      Sirkka

Johannes                      Erja

Arvo Kankainen muistopuhe  

Kirjoittaja Aarne Rusi

Sairaus joka Arvon sorti kuolemaan, oli yllättävän raju,  joka vei miehen nopeasti.  Oli avutonta nähdä tuskaa, joka Häntä kalvoi, eikä voinut millään tavoin auttaa.   Kun katsoin tuskien raastamaa raunioitunutta ihmistä,  pyysin sisimmässäni Luojaltamme, päästä ARVO lepoon, sillä kun kuvittelee vuorokausien tuskan määrän, on kuolema paras armahtaja, eikä muuta toivoa ollut.  

Kaipauksesta huolimatta tunnemme tyytyväisyyttä siitä että Arvon tuskat ovat loppuneet.  

Noin viikkoa ennen Arvon pois siirtymistä, lähdimme Sirkan kanssa Lapin matkalle.  

Arvolle oli varattu kontrollia varten paikka Paimioon 19. 8.98.   Olin luvannut kyyditä Hänet sinne.   ARVO odotti sitä päivää, ja pyysi että tulethan siihen mennessä takaisin, tietysti lupasin, ja tulin, mutta vain nähdäkseni tämän läheisen kaverini viimehetket.   Emme silloin arvanneet, että tuo tärkeä päivä 19.8.1998 on Hänen tomumajansa siunauspäivä.   TÄMÄ PÄIVÄ. 

Teille Kerttu ja Lapset, toivotamme jaksamista tämän vaikean suruajan yli.  

Toivomme että meidän kaikkien läheisten kaipaus auttaa myöskin teitä.  

Elämän on jatkuttava, ja vuorollamme me lähdemme jokainen.  

Siksi pitäkäämme suhteemme lämpiminä toisiamme kohtaan. 

Auliksen ja Airin tupaantuliaiset 22.2.1991  

Kirjoittaja Aarne Rusi

Auliksen ja Airin luona tupaantuliaisissa 22 ja 23 helmikuuta-1991.

tilaisuus oli  samalla sisarusten kokoontuminen puolisoineen. Luonnol-

lisesti samalla muistelimme rakkaita edesmenneitä vanhempiamme.

Kävimme Sirkan kanssa Auliksen ja Airin luona 26.8-90,silloin he olivat juuri edellisenä yönä muuttaneet uuteen kotiinsa, joka siinä vaiheessa oli vielä vähän keskeneräinen. Silloin viivyimme heillä vain noin kaksi tuntia, he olivat silloin poikkiväsyneitä talon valmistusvaiheen ja muuton vuoksi .

Silloin syntyi mielessä ajatus kokoontua sisarus joukon voimalla heidän luonaan, ja olla samalla tupaantuliaisissa heidän uudessa kodissaan. Esitimme ajatuksen Aulikselle ja Airille.  He olivat heti innolla valmiit vastaanottamaan meidät kotiinsa.  Kun vaan ilmoitamme milloin meille sopii, niin he tietävät järjestää omat asiansa niin että vierailu on mahdollista toteuttaa, Auliksella kun on työnsä puolesta erikoisesti pyhien seudut varattu.

Asiaa kypsyteltiin sisarusten kesken ja sopimusten ,ja työaika järjestelyjen jälkeen päätettiin että 22-23.2-91,kävntimme voisi toteuttaa. Soitin Aulikselle, ja heillekin k.o. aika sopi hyvin, toivottavat meidät tervetulleeksi, lisäten että odotamme teitä silloin.

 Omakohtaisesti odotin tältä matkalta paljon, enkä pettynyt, päinvastoin sisimpäni sai ravintoa myöskin edessä oleville päiville. vaistoan että useimmat meistä kokivat samoin.

Niin koitti odotettu päivä läksimme eri suunnilta kohti Tikkakoskea Anneli ja Tauno Helsingistä, Anselmi ja Esteri Vääksystä, ja me Turkulaiset, Pekka ja Hellin, sekä Jukka ja Erja heidän autossaan, minun ja Sirkan kanssa olivat Kerttu ja Arvo sekä Laila.

Me Turkulaiset sovimme että tehdään taivalta yhdessä peräkkäin, niin on jollain tavalla turvallisempaa.  Tampereelle saakka matkanteko peräkkäin onnistui, mutta siellä neljän iltapäivän ruuhkassa liikenne valoissa tiemme erkani , emmekä nähneet toisiamme, ennen kuin perillä Auliksen ja Airin luona.  Toiset olivat jo kaikki perillä kun me tulimme viimeisinä, syynä oli yksi pieni harhaan ajo, ja sitten vielä Auliksen la Airin asuinympäristön tarkkaan haravointi ennen kuin löysimme oikean kadun, emme kesäiseltä käynniltämme muistaneet tarkkaa osoitetta. Niin paljon kiertelimme ympäristöä että kun Tauno seuraavana päivänä pyysi Lailaa mukaansa ulos katselemaan ympäristöä, niin Laila ei lähtenyt vaan sanoi että hän nämä jo kierrellyt. asia herätti  hilpeyttä. Tunsimme meidän auton lasti itsemme todella hartaasti odotetuiksi tulijoiksi. Kas kun matkamme varrella vähän ennen Jämsää, oli paha kolari, jonka seuraukset me ohimennen näimme, kuten myös vähän aikaisemmin Pekan autossa tulleet, nyt kun meidän tulomme viivästyi, niin rupesivat kaikki pelkäämään pahinta, eli että me olisi oltu kyseisen kolarin uhreja, puoli tuntia he olisivat vielä odottaneet, ja sen jälkeen ottaneet yhteyttä poliisiin.  Mutta kaikkien helpotukseksi me tulimme terveinä perille joukon jatkoksi.  Kaikkihan on aina mahdollista, kun tien päällä liikkuu.  On vaan itsellä sellainen vahva tunne, että meillä on turvallinen kaitsija ohjaamassa kulkuamme, tulee mieleen kuulemani raamatun sanoma "hiuskarvakaan ei katkea päästä Hänen sitä  tietämättään ", ja samalla on sellainen tunne, että kaikki me sisarukset olemme Luojamme erikoissuosiossa ja suojeluksessa.

Siitä varmaan saamme kiittää edesmenneitä, Jumalalle puolestamme puhuneita rakkaitamme ISÄÄ ja ÄITIÄ

Veljemme Aulis ja hänen vaimonsa olivat tosiaan varustautuneet pitämään meitä kuin " Piispaa pappilassa ", heti tultuamme oli runsasvalintainen ruokailu, sekä kahvit, teet ja erilaiset pikkuleivät ja kakut, ja sitä riitti koko vierailumme ajan.  kaikkea muuta oli runsaasti, mutta Airin paistama erikoisleipä loppui pahasti kesken, viimeksi sitä saaneet joutuivat jakamaan suupaloja ilman jääneitten kanssa, asiasta seurasi hilpeää kinastelua ,la vitsailua "RUSISMI" oikein rehoitti, mutta leipä oli todella hyvää ja maukasta. Oli kyllä kinastelun ja kiitoksen arvoista leipää, joten vieläkin kiitos leipojalle, siitäkin palasta jonka onnistuin itselleni sieppaamaan.

Silloin kun valmistelimme Tikkakoskelle lähtöä, niin pohdimme että mitähän vietäisiin yhteisenä tupaantuliaisena, sellaiselle vanhalle parille jolla on jo kaikkea. Ehdolla oli monenlaista, mutta Jukka heitti meille ajatuksen jonka kaikki hyväksyivät, ISÄN ja ÄIDIN vihkikuva suurennettuna tauluna, mutta samalla oltiin vähän epätietoisia että jos heillä vaikka jo sellainen on.

Olimme ensin vähän pettyneitä kun heillä olikin samasta kuvasta tehty taulu seinällään, pohdimme että mitäs nyt teemme ?,tulimme tulokseen että koska meillä on kuvasta valittavana kaksi otosta, niin annetaan Auliksen ja Airin päättää, ottavatko he niistä jommankumman, vai annammeko vastaavan taulun hinnan rahana, jonka he voivat sijoittaa haluamaansa kohteeseen, muistoksi meiltä sisaruksilta. Johannes veljemme jolla on sanan ulosanti lahjanaan, puhui Aulikselle ja Airille niin lämpimästi ja selväsanaisesti, niin että meistä varmasti jokainen täysin sydämin yhtyy niihin lämpimiin tunne ilmasuihin mitä tuli veljemme välityksellä. Puheen jälkeen esitimme taulu asiamme. Kuvat saatuaan Aulis jäi katsomaan toista taulua - Airi sanoi väliin että Aulis saa päättää mitä tehdään - melkein välittömästi veljemme sanoi, se on jo päätetty.!

Kuva oli niin elävän näköinen, ja vanhempiemme hääkuvasta katsoi meitä kaksi lempeä katseista onnellista kaunista nuorta ihmistä, olimme tuoneet rakkaat vanhempamme keskuuteemme, veljemme tupaantuliaisjuhlaan . Ainakin minulla oli voimakas tunne, että ISÄMME ja ÄITIMME olivat keskellämme, ja meillä kaikilla oli hyvä olla, ja kun vielä olimme kaikki sisarukset paikalla yhtä aikaa.

Oli KERTTU sisaremme, jota olen aina katsonut ylöspäin, hän kun on meistä vanhin, häneen on aina voinut luottaa, hän on tasapainoinen ja vakaa hänen kanssaan on vain hyviä muistoja, rakastan sinua lämpimästi KERTTU SISKO.

Puolisosi ARVO, tuo hyvä luontoinen siskon mies, lähimmäisenrakkautta omaavan luonteesi myötä olet monelle meistä ollut apuna erilaisissa talkoissa.  Pienistä heikkouksistasi huolimatta välitämme sinusta ARVO, olemme kiintyneitä sinuun.  Toivotamme teille molemmille hyviä leppoisia yhteis-ymmärryksen päiviä ja vuosia.

Sitten olin minä Aarne veljeksistä vanhin, olen jäävi sanomaan itseäni mitään, vain sen että rakastan lämpimästi teitä jokaista Siskoa ja Veljeä, ja juuri sellaisena kuin olette, en yhtäkään teistä haluaisi muuttaa toisenlaiseksi mitä olette, kaikkine ominaisuuksinenne olette juuri oikeat Siskot ja Veljet, joista on ilo välittää ja helppo rakastaa. SIRKKA vaimoni, joka on teille kaikille melkein kuin sisko, ja välillä tuntuu että niin myös minulle.  Avioliittomme on vähän vaille 20-vuotias, mutta tuttavuutemme tämän vanhempiemme kummi-tytön kanssa on tähänastisen elämämme ikäinen.  Yhteiselämämme on turvallisen leppoisaa, kuten olette varmaan huomanneet.  Vaistoan että Sirkka ymmärtää ja yhtyy tähän sisarusten lämminhenkiseen läheisyyteen, sillä onhan heitäkin ollut paljon sisaruksia, ja ovat olleet, ja on edelleenkin vielä elossa olevien kesken hyvin lämpimät ja läheiset välit keskenään.

Sitten oli hyvin rakas ja läheinen siskomme HELLIN, hänen sana-valmiin hersyvän iloisen pinnan alla sykkii lämminhenkinen ,palvelualtis toisia ajatteleva sydän. Monet ovat ne melko vieraatkin avunsaajat joita Hellin siskomme on auttanut, vaikka monesti olisi reumatismin runtelemin käsin itsekin avun tarpeessa, olet lähellä sydäntäni, rakastan sinua sinä " ikiliikkuja " siskoni HELLIN.

PEKKA teidän yhteisten lastenne Isä, aina tyyni ja tasa-painoinen kuuntelija, joka usein sivusta seurailee näitä karjalaisten, usein moniäänisenä mutta hän naureskelee ja heittää joskus osuvan vitsin väliin.  Olet PEKKA leppoisan vakaa luotettava miesten-mies, ja ennen kaikkea Hellinin mies. Olette olleet niin kauan aviossa että sinusta PEKKA on tullut osa meitä, olemme varmaan kaikki sisarukset hyvin kiintyneitä sinuun, niin olivat myös meidän Äiti ja Isä.

Veljemme JOHANNES, jolle luojamme on antanut sanan sekä käden taidon, hän on perheemme taiteellinen sielu, on kysymys melkein mistä hyvänsä tavallisen elämän työstä, niin JUKKA sen osaa ja tekee hyvin, katsomme esimerkiksi vaikka hänen ja Erjan kotia, siellä näkyy veljemme käsien jälki, taulujen maalaustakin hän on joskus harrastanut, usein myöskin vieraskirjaan tuleva yhteis-teksti on Jukan käsi-alaa, niin kuin tämänkin vierailun ajalta. Jostain syystä, taiteelliset taipumukset omaava veljemme on joskus suorastaan ärsyttävä, onkohan se sitten ärsyyntyneen ymmärtämättömyyttä, ei hän varmasti tarkoita ketään ärsyttää. Älä veljeni käsitä tätä moitteeksi, se vain korostaa sinun erikoisuuttasi, ja yksilöi sinut, rakastan Sinua sellaisena, älä muutu ettei aitous kärsi.

Silloin kun sinä JUKKA pidät syystä tai toisesta puheen niin asiaa tulee ilman muistiin panoja ja sanasi muotoutuvat mieltä lämmittävään järjestykseen, niihin on helppo hengessä yhtyä, muistan sanomasi vanhempiemme muistotilaisuuksissa, viimeksi ajatuksiesi lämpimän tulkinnan kuulimme Aulikselle ja Airille taulun luovutus puheen yhteydessä.

Vaimosi ERJA tasapainoisuuden ja rauhallisuuden tyyssija, olemme kaikki pitäneet lämpimästi Erjasta.  Hän ei milloinkaan tuo itseään etu-tilalle eikä esille, hän on monista asioista tieto-puolinen, tämä rauhallisesti asioita harkitseva vaimosi, veljemme on saanut rinnalleen hyvän puolison, kunnioitamme ja pidämme sinusta ERJA.

Sitten on vuorossa hengen lahjoilla varustettu veljemme AULIS, elämä on kuljettanut häntä vähän kauemmaksi meistä toisista sisaruksista, ja siitä syystä on välillä tuntunut, että hän on vieraantunut meistä toisista, ja on ehkä luonnollista että näin on ollutkin.  Nyt kun tulimme Auliksen ja Airin luokse visiitille, tuntuu kuin meiltä kadonnut lammas olisi palannut laumaansa.  On ilo todeta että lämmin paikka sydämissämme oli säilynyt myöskin sinulle veljemme AULIS.  Pitäkäämme huoli siitä että näkö-välimme pysyvät tuoreina, sillä kuten hyvin tiedät, meidän kaikkien täällä maailmassa olo-aika on kovin rajallinen, ja pois menneitä ei enää näe vaikka kaipaus olisi kuinka suuri.

Vuosikymmeniä rinnallasi kulkenut vaimosi AIRI, meidän vierailu aikamme mainio talon emäntä, tämä hersyvän iloinen, laulun ja musiikin taitava ihminen,  Sinulle on lämmin paikka sydämissämme, kuulutte sinne Auliksen kanssa yhdessä.  Teillä on kaunis koti, olemme iloisia kanssanne uudesta talostanne, paljon olette saaneet ahertaa, mutta nyt on varmasti mukava nauttia työnsä tuloksista.  Kiitos sinulle AIRI lauluista ja säestyksestäsi yhteis-laulumme aikana, se oli henkisesti antoisaa, jäi hyvä olo. Kiitokset myöskin Teille molemmille, kun järjestitte meille tilaisuuden kohtaamiseen luonanne.

Vuorossa veljemme ANSELMI, ehkä syystä kun olet meistä "velloksista " nuorin olet aina ollut lähellä sisintäni, ja myöskin menneet yhteiset työ-vuodet ovat pitäneet meitä lähellä toisiamme, eli meillä on ollut "tuntuma".  Oma-kohtaisesti kiitän sinua veljeni ANSELMI jokaisesta yhteisestä työ-vuodesta, ei ollut koskaan riitaa, ja jos olisi ollut, niin syy olisi varmaan ollut minussa, mutta sitä asiaa ei tarvinnut koskaan punnita. Uskovaisena olet mielestäni esimerkillinen, hiljainen hengellisen työn puurtaja.  Aina sinun näkemisesi tavatessamme tuo hyvän olon tunteen, rakastan sinua veljeni ANSELMI.

Edellisen vaimo ESTERI, millainen isäntä. sellainen vaimo, olen aina tykännyt Esteristä Anssun vaimosta, niinkuin vain veljen vaimosta voi pitää. Vaikka heillä on ollut suuri lapsi luku 8 perillistä perheessä, niin silti Esteri on aina ollut rauhallisen hyvän tuulinen ja lapset ovat kulkeneet puhtaissa vaatteissa, kait Esteri on aina luottanut korkeimman johdatukseen, ja sen takia hänellä on ollut rauhallinen ja luottavainen olemus.  Naisena hän on äidillinen rakastettava ihana ihminen. Toivon Teille rakkaat Anselmi ja Esteri paljon terveitä elin-vuosia.

Siskomme ANNELI on varmaan meistä kaikista 8 sisaruksesta luonteeltaan herkin ja jollain tavalla haurain, vaikka kyllä tarvitessa sisuakin löytyy, esimerkiksi koti-ikävää on tuskin toiset niin paljon kokeneet kuin siskomme ANNELI.  Tämä lempeä mielinen siskomme voi joskus olla vähän särmikäskin, mutta se kuuluu varmasti herkän luonteen ominaisuuksiin. Sinullekaan Anneli sisko tämä ei ole moite, vaan se kuuluu Sinuun yksilönä, tietysti minä tässä kirjoitan vain oman tuntemukseni Sinusta, joku toinen voi kukaties tuntea Sinut toisella tavalla.  Rakastan Sinun herkkää olemustasi. Tunsin että sielumme sulautuivat yhteen Auliksen luona laulujen aikana, erikoisesti laulun N:o 309 aikana tuntui kuin Äitimme olisi ollut välissämme laulamassa, huomasin että meidän kummankin laulu katkesi samanaikaisesti, mielenliikutuksen takia.

Tiedän että rakastit Isää ja Äitiä hyvin paljon, koko sydämelläsi, Nyt voimme heitä vain kaivata, ja ehkä joskus ajatuksissamme saada puolestamme rukoilleet vanhempamme lähelle itseämme. Myös teillä Taunon kanssa on pitkä avioliitto eletty yhdessä, joten teidät on jo alitajunnassa yhdistetty ANNELI & TAUNO.

Tauno on pysynyt meille aikaisemmin vähän kaukaisena, mutta nyt mitä useammin olemme hänet tavanneet, niin aina vaan enemmän hänestä pidämme.  Mielestämme Taunosta on tullut iloisempi ja puheliaampi kuin ennen. Oli ilo silmälle kun Auliksen luona ollessamme istuitte Anneli Taunon sylissä.  Meille kaikille on toistemme ymmärtäminen ja huomioon ottaminen kovin tärkeä elämän ohje, monissa kiistoissa on paremmalla puolella se jolla on varaa antaa periksi.  Toivotamme teillekin rakkaat läheiset kaikkea hyvää.

Sitten on vuorossa tupla-kuopus LAILA, se tarkoittaa että hän on sisarus sarjan nuorin ja sitten vielä tytöistä nuorin, kuka voisi olla pitämättä tästä pikkusiskostaan, vaikka hänkin on jo yli viidenkymmenen, niin ei se silti muuta pikku-sisko asiaa.  Tämä tarmokas nuorimmaisemme on varmaan tehty kaikista aineksista, mitä vielä oli jäljellä, tämä päätelmä johtuu siitä kun mielestäni LAILA siskomme luonteen piirteissä on vähän meitä jokaista, hän on herkkä, hänestä löytyy tarvitessa kovuutta, hänessä on taiteellisuutta, hän rakentaa, hän on äidillinen, hänestä löytyy monenlaista joista voi päätellä että hän on yhteenveto meistä kaikista sisaruksista yhteensä. Kaiken lisäksi havaitsin Auliksen luona käydessämme aivan kuin sivusilmällä katsottuna, että siinä istui ilmiselvästi meidän Äidin olemus, huomautin tästä Lailalle, ja hän kertoi jo itse aikaisemmin tehneen saman havainnon.  Ole lähellä meitä LAILA, sillä rakastamme sinua pikkusisko.

Näimme Auliksen ja Airin luona myöskin heidän tyttärensä Hannelen kahden lapsensa kanssa. Ja Leon perheineen, he tulivat Lahdesta saakka käymään kun kuulivat että isänsä sisarusparvi on kokonaisuudessaan kokoontunut Tikkakoskelle. Oli mukava nähdä myöskin Leon perhe, lapset vanhenee, ovat kohta meidän ikäisiä, ja sen myötä meidän vuoromme tulee siirtyä pois.

Nopeasti meni aika Auliksen luona, puheen sorina oli kova, ja Rusilaisten vitsit lenteli.  Erja ja Jukka menivät yöksi Auliksen ja Airin ystävien, Takasien luokse, emme ensin oikein tykänneet, kun jättivät porukan kesken kaiken, mutta olihan ilta jo melko pitkällä ja Takasilla petit petattuna Kahdentoista jälkeen muukin porukka hiljeni yöpuulle.  Hyvin taloon sopi iso porukka, Laila nukkui ovensuussa, vaikka kyllä huoneissakin vielä olisi tilaa löytynyt, aamulla pikkusiskoa kiusoiteltiin että Laila varasi nukkuma paikan ovensuusta ettei jäisi pois autosta seuraavana päivänä tapahtuvalta kotimatkalta.

Jukan ja Erjan yövieras isäntä kävi seuraavana aamuna meitä tervehtimässä, oli oikein miellyttävä mies, Airi sanoi että tämä Takasen emäntä on myös mukava ihminen, Jukka ja Erja olivat jo kesällä heidän luonaan majoittuneena, joten he olivat keskenään vanha tuttavuus.

Anneli sisko heitti aamulla ajatuksen, että jos lauletaan yhdessä niin voisiko sen äänittää kasetille, Auliksella oli kone ja kasettia, joten toivomus toteutui.

En tiedä vielä mitä siitä tuli, mutta mielestäni Airin säestämä laulu kaikui mahtavana veljemme kodissa, laulujen sanat ja säveleet herkistivät mielemme, olivathan ne meille kaikille tuttuja lapsuudestamme Isä ja Äidin laulamina, ne toivat samalla aivan kuin heidät meidän keskuuteemme, niin että se oli melkein aistittavissa.

Mielestäni oli oikea tunteen tulkinta, kun Anneli sanoi että oli sellainen tunne kuin ympärillämme olisi ollut lämmin kehä.

Minäkin tunsin samoin, ja siitä kehästä huokui lämpö ja rakkaus, en ole ennen noita raamatun lauseita oikein osannut tulkita, tai en ole niitä tajunnut, mutta nyt iski mieleeni Isän muisto-lause Äidin kuolin-ilmoitukseen: "Vanhurskas puhuu kuoltuaankin " Nyt minä sen tajusin, ja he olivat keskellämme.

Tämän herkän tilaisuuden vaikutus oli kohdallani ihmeellinen, tunsin voimakasta kaipausta vanhempiimme, ja lämmintä rakkautta läsnä oleviin, tunne oli suloinen ja samalla jollain tavalla kipeä. Jollain tavalla sielu sai ravintoa.

En ole sen uskovaisempi kuin ennenkään, mutta koska minulla on hyvä olla, en ole vihainen enkä katkera kenellekään eikä tuntoni syytä minua mistään ja on tunne että suhteet ylöspäin ovat kunnossa.

Jospa Jumalani hyväksyy minut tällaisena vikoineni ja puutteineni.

Kun lopetimme laulamisen, puhui Aulis meille lämpimin sanoin, ja kiitti samalla toisia sisaruksia Äidin ja Isän hoidosta, heidän sairauden ja vanhuuden päivinään.  He Aulis ja Airi, kun eivät kauempana asuneina voineet samalla tavalla osallistua vanhempiemme huolehtimiseen. Me toiset sen hyvin ymmärrämme, mutta oli silti mieltä lämmittävää kuulla Aulikselta itseltään, että he olivat k.o. asian huomioineet ja arvostivat sitä.  Vielä Aulis kauniin sanoin kiitti meitä kaikkia kokoontumisesta heidän kotiinsa, sekä yhteisistä tuliaisista. Puheen lopuksi hiljennyimme kaikki yhteiseen rukoukseen, Auliksen sanoittamana ......kiitos veli. sitten teimme lähtöä ja Auliskin joutui lähtemään tehtäviinsä.

Lähtö touhuissa tuli mieleeni, että aina kun kohtaan läheiseni, niin siitä ilosta että näen hänet tervehdin vähintäin kättä puristaen, samoin erotessa, koska milloinkaan emme tiedä mikä ero on lopullinen. Nykyisin viljellään televisiossa lausetta " Kosketelkaa toisianne ", se ei olekaan mikään turhanpäiväinen lausahdus, vaan siihen kätkeytyy sanoma ihmiset olkaa läheisiä toisillenne.

Lopuksi Rakkaat Siskot ja Veljet puolisoineen, kiitän Teitä jokaista yhdessä ja erikseen antoisasta viikon vaihteesta Veljemme Auliksen ja hänen Vaimonsa Airin luona Tikkakoskella.

Yksi Teistä veljenne AARNE        

Bertta Kurppa muistopuhe  

Kirjoittaja Aarne Rusi

Bertta Karoliina Kurppa, os. Kankainen.

synt. 03.02.1909 Uusikirkko Vpl Kaipiala.

k.06.04.1998 Kokkolassa 89-vuotiaana.

Rakasta Bertta-tätiämme muistellen.

Me tätimme sisaren, Alman lapset, muistamme Bertta-tätimme niin kaukaa lapsuudesta kuin ihmisen muisti voi yltää.

Nimeen Bertta-täti sisältyi aina tietty määrä lämpöä ja läheisyyden tuntua, olihan hän rakkaan Äitimme sisko.

Näillä sisaruksilla, Almalla ja Bertalla, olivat läheiset ja lämpimät sisarusten väliset suhteet, ja se soma läheisyys heijastui myöskin meihin lapsiin, joita Bertta-tädillämme oli seitsemän ja meitä Alman lapsia on kahdeksan, meitä sisaren lapsia on sallimus varjellut, niin että me olemme vielä kaikki elossa, nauttien toistemme olemassaolosta. Vaikka meillä on muitakin serkkuja eri suunnilla, niin ei kuitenkaan kehenkään muihin ole ollut yhtä läheisiä ja lämpimiä suhteita, mitä on ollut Bertta-tätiimme ja Hänen lapsiinsa.

Emme toki vähättele muitakaan serkkujamme, heidän kanssaan vaan ei ole ollut yhtä tiivis yhteys. Vaikka sotavuodet erottivat meidät eri paikkakunnille, niin silti yhteydenpitomme, Äitiemme ansioista, pysyi vireänä, "polkumme ei päässyt ruohottumaan".

Bertta-tätimme oli iloinen, seurallinen, virkeä ihminen, Hänellä oli paljon ystäviä, ja uteliaana naisena Hän tiesi monien ihmisten asiat, jos jollakin oli jokin asia epävarmaa, niin usein tädiltä kysyen sai asiaa koskevan oikean tiedon.

Tätimme oli ahkera ja tarmokas perheen Äiti.

Sota-aikana, jolloin ruuasta ja vaatetuksesta oli usein puutetta, eikä korttiannokset tahtoneet riittää kasvavalle perheelle, niin kuitenkin tämä Äiti-Bertta, aina jostain loihti ruokaa ja vaatetta, ei tarvinnut perheen nähdä nälkää, ja vaatetus oli lämmintä ja ajanmukaista.

Siksi muistakaamme Kunnioituksella kaikkia sota-ajan Äitejä, jotka taistelivat perheittensä leivän puolesta, saadakseen lapsensa eteenpäin ravittuina ja lämpimänä.

Tätimme oli yksi näistä Sankareista, kasvattaen omalta osaltaan jäseniä kansalaistemme keskuuteen, varsinkin silloin  Isänmaamme tarvitsi lisää kansalaisia, työntekijöitä ja veronmaksajia yhteiskuntaamme. Minä allekirjoittanut, muistan lämmöllä, kun tulin ensikerran Kokkolaan. Tädin perhe asui silloin Runeberginkatu 12, se omakotitalo on vieläkin olemassa. 

Kultaseppä Herman Wist asui alakertaa, ja Tätimme perhe, jossa silloin oli 6 lasta, asui yläkerran 1 hellahuoneen ja makuualkovin käsittävissä tiloissa, oiskohan ollut siinä 25-30 neliötä.  

Vaikka perhe-elämä oli varmasti " tiivistä " ,niin silti löytyi, ja hyvillä mielin, väliaikaista tilaa myöskin Kokkolaan tulevalle siskonpojalle, oli yösija ja monenlaista ruokaa.  Karjalaisena emäntänä tätini oli paistanut peruna- ym. piirakoita, mistä lie loihtinut?, mutta olivat herkullisia, syötyä oli kylläinen olo ja uni maistui, tunsin kuuluvani perheeseen.

Tuo muisto lämmittää mieltäni, ja nyt vielä enemmän, koska paremmin ymmärrän minkälaisissa olosuhteissa minut otettiin perheessä ystävällisesti vastaan , tietysti kiitos lankeaa myöskin Isä-Eemelin osalle. Kiitollisena muistan Bertta-tätiä lämmöstä, jota niin usein Hänen taholtaan sain kokea, asuinhan Kokkolassa 8 vuotta.

Myöhempinä vuosina kävimme vanhempiemme Alman ja Viljamin kanssa katsomassa Berttaa ja Eemeliä, ne olivat ikimuistoisia matkoja, huumoria viljelevän Isämme ja Äitimme kera.

Joskus menomatkalla arvuuttelimme toisillamme, että mitähän ruokaa se täti on laittanut?  Kerrankin oli ehdotuksia monenlaisia, kuten lihasoppaa, potaatit ja läskisoossii, lihapullat ja perunat, mutta Äitimme Alma sanoi jot, sill on kaalisoppaa.

No, tulimme Kokkolaan, Snellmaninkadun asuntoon.  Tervetulot ja terveiset toivoteltuamme, Bertta-täti sanoi: “ tulkaa syömää miull' on KAALISOPPAA”.

Me tulijat purskahdimme nauruun, täti katseli ihmeissään, ja kysyi jot  “mikäs' siin kaalisopas nii naurattaa?”

Selitimme tilanteen, todeten samalla, että kyllä sisarukset toisensa tuntee ja tietää, voitte arvata että kyläily reissuillamme oli monia makean naurun aiheita, tosin väliin sopii aina vakavaakin asiaa.

Joskus poikkesin työmatkoillani yksin tätiäni katsomassa, silloin kaiken muun keskustelun ohella, täti kyseli tarkkaan Turun kuulumisia, ja usein oli heitetty kysymys: "Onks Alma lihavamp ko mie ?”. Tätimme oli ylväsryhtinen komea nainen. He saivat Eemelin kanssa kauniita lapsia, vielä niinkin myöhään kuin vuonna 1952 sai tätimme 43-vuotiaana seitsemännen lapsensa, komean ILARI-pojan.

Tälläkin asialla oli oma tarkoituksensa, sillä nuorimman lapsensa luona Äiti sai vanhuuden vuosinaan hyvän kodin, jossa Hän voi asua läheistensä keskuudessa ja turvallisessa huolenpidossa.

Ne olivat kummallekin sisarukselle kultaisia aikoja, kun molemmat puolisot olivat elossa, ja saivat e1ää eläkeläisten huolettomia päiviä, taaksejääneen elämän, puutteen ja raadannan jälkeen. Mutta, Bertta-tädillemme olivat vielä raskaat ajat tulossa.

1976, kuoli rinnalta puoliso Eemil, varmasti menetys oli raskas, mutta kyllä Täti siitä surusta ja kaipauksesta selvisi, kun oma kunto oli vielä aika hyvä, ja ystäviä oli runsaasti, niin ei jäänyt paljon aikaa yksin suremiseen.

Ja olihan vielä Kokkolassa läheinen serkku Valtteri... ja BINGO ! jota he yhdessä harrastivat, niin että Berttaa luultiin välillä Valtterin vaimoksi, kun olivat aina yhdessä bingolla.

Melko usein tapaaminen, oli varmaan Heille molemmille tärkeää, myöhemmin kun Heidän kummankin kunto oli huonontunut, Valtteri totesi, että me Kokkolan Uuskirkkoiset ollaan molemmat huonokuntoisia.

Myös Salme oli tiiviisti mukana huolehtimassa tätimme hyvinvoinnista, toimien monesti myöskin viestinviejänä, lähettäessämme Turkulaisia terveisiä ja muistamisiamme Bertta-tädillemme, vaikka oli väliin itsekin huonokuntoinen . Nämäkin hyvät teot muistamme lämmöllä, ja olemme kiitollisia SALMELLE.

1976,Joulukuussa,koki Tätimme vielä toisen raskaan iskun samana vuonna, Ja se oli, kun vanhin poika Tenho, joka oli hyvin menestynyt Osuuskauppa-maailmassa, joutui liikenneonnettomuuteen menettäen terveytensä loppuelämäkseen. "Perheen keulakuva" siirtyi rampojen kirjoihin. Senkin menetyksen tuskan voi vain aavistaa, jos koittaa kuvitella tapahtumaa oman perhepiirin kohdalle. 1985 tuli Tädillemme uusi raskas menetys. Taavi, joka oli Tätimme ajatuksissa vanhuuden tuki ja turva, kuoli yllättäen sydänrepeämään, alle 50-vuotiaana. Ei tätimme sitä meille kovin paljon valitellut, mutta tiedämme että menetys kalvoi Tätiämme sisältäpäin, ja olihan Kokkolassa vielä nuorimman pojan Ilarin perhe, josta Täti sai myöhemmin hyvän turvapaikan. 1991,keväällä menehtyi Tenho auto-onnettomuudesta saatujen vaurioiden takia, kärsittyään vammojensa vuoksi 15 vuoden tuskat. Sen menetyksen suurin tuska oli jo kärsitty 1976,nyt tapahtunut oli vain odotettu seuraamus, mutta kuitenkin, ihminen - lapsi, - oli pois keskuudestamme, menetys oli lopullinen, ja se koski Äidin sydämeen. 1991,syksyllä tuli taas uusi isku, Juhani-poika, joka oli itse terveyden perikuva, urheileva perheen "velikulta", hänellä todettiin parantumaton tauti, elinaikaa luvattiin 2-4 vuotta. Sitä ei oikein tahtonut järki käsittää, miksi näin ?,eikö nämä vanhaa ihmistä kohtaavat iskut saisi jo riittää! Kuitenkin mielissämme elätimme toivoa parantumisesta, ehkä tämä toivo oli voimana myöskin Bertta-tädillemme. Mutta toive ei toteutunut.1992 Heinäkuussa haudattiin, ennen niin elinvoimainen Juhani, puolessa vuodessa vei tämä kavala tauti läheisen serkkumme Juhanin. Tuntuu näin jälkeenpäin, että rakas tätimme oli kuin turtunut näihin jatkuviin iskuihin, varmaan sydän itki verta, mutta päällepäin näkyi vain kohtalolle alistunut rauhallisuus.

Jo Juhanin sairauden aikana tiedettiin että Hanna-tytär potee samaa tautia kuin oli Juhanillakin, mutta eri asteisena.

Hannankin elintoiminnat pikkuhiljaa hidastuivat, eikä toivoa parantumisesta ollut.  Vuoden 1994 Marraskuussa olimme Hannan 60-vuotispäivillä, Hänen puheensa oli jo kovin vaikeaa, ja liikkuminen tapahtui rullatuolissa.

Joulukuun 17 päivänä 1994, saatoimme rakkaan Hanna-serkkumme haudan lepoon, tämä oli viimeinen pisara Tätimme kärsimysten maljaan.  Hänen kuntonsa huononi ja muisti pätki, ei Hän aina muistanut kaikkia menetyksiään, ja eli välillä omissa maailmoissaan, johon usein liittyi menetetty Karjalan koti, ja lähtö sinne.

On tämä Luojamme ihmeellinen, kun sallii ensin ihmiselle kaiken tuskan, ja sitten armahtaa, antamalla unohduksen lahjan.

Kaikkien näitten rivien väliin sopii paljon, ilon ja surun hetkiä päiviä ja viikko ja, olihan kokemisaikaa 89 vuotta.

Muistelkaamme niitä mielissämme kukin omakohtaisin kokemuksin ja tuntemuksin.

Rakkaan Bertta-tätimme viimeisistä hyvistä vuosista kiitämme Ilaria ja Vuokkoa, sekä heidän poikiaan Teemua ja Mikkoa, jotka uhrautuen pitivät hyvää huolta Äidistä-Anopista-Mummusta, kaikella sillä rakkaudella ja huolenpidolla mitä heillä oli mahdollisuus antaa.

LUOJAMME tekonne palkitkoon ja antakoon Teille  Siunauksensa.

Nyt, kun olemme saattaneet Rakkaan Bertta-tätimme haudan syliin, tunnemme syvää kaipausta ja lämpöä pois mennyttä kohtaan, osa sisintämme meni tädin mukana. Tunnemme tyytyväisyyttä kun iäkäs-sairas ihminen on päässyt, toivomaansa ja ansaitsemaansa lepoon, tuskat ja taistelut ovat tauonneet.

Kiitollisina siitä että saimme aikanamme omistaa ja tuntea upean, läheisen, lämminsydämisen Bertta-tädin.

Kaikkien Alma-sisaren lasten puolesta.

Aarne                                 

Hanna Kurppa muistotilaisuudessa  

Kirjoittaja Aarne Rusi

Hanna Kurppa oli juuri viettänyt 60-vuotisjuhlaansa, josta on aikaisempi kirjoitelma täällä.  Tämä oli viimeinen kirje Hannalle, hän ei ehtinyt tätä saamaan!:

Läheiseksi tuntemani Hanna-serkkuni!

Terveisemme täältä Turusta, entisestä kotikaupungistasi. Kiitoksemme Sinulle kun jaksoit ottaa meidät vastaan ja saimme olla juhlistamassa 60 -vuotispäivääsi. Tämä kiitoksemme on viivästynyt syystä kun odotimme näitä valokuvia, joita otimme silloin luonasi, näin saamme samalla lähettää myöskin Sinulle kuvia muistoksi.

Siitäkin on taas kulunut aikaa toista kuukautta ja tälläkin aikaa on varmaan Sinun kunnossasi tapahtunut muutoksia.

Tämä kaikki mitä Sinun kohdallesi on tullut, tekee meidät lähimmäiset sanattomaksi, kun emme voi mitenkään auttaa eikä sanamme riitä lohdutukseksi.

Toivomme että tietoisuus siitä että Sinua, Hanna, ajatellaan lämmöllä ja kiintymyksellä, auttaisi Sinua jollain tavalla kohtalosi kourissa.

Vointisi. huomioon ottaen, vilpitön ihmetykseni ja kunnioitukseni Sinulle siitä kuinka urheasti Sinä, Hanna, kaiken kannat. Itse en varmaan vastaavassa tilanteessa pystyisi samaan.

Toivon Hanna että vielä kohtaamme ja että elämäsi olisi kivutonta, ja että " LUOJAMME " antaisi huojennusta kohtaloosi.

Turussa 8.12.1994  Aarne

PS. Terveisemme ja kiitoksemme myöskin ihmisille jotka hoitavat Sinua.

Meillä on nyt Sirkan tyttären Sadun lapset 11 v Krista ja 9 v Jani täällä 8 viikkoa, heillä on kesäloma koulusta. Varmaan arvaatte että täällä on vipinää kun ovat vilkkaita lapsia ja täytyy kokea luistelut sekä hiihtämiset. Kyllä me tämän 8 viikkoa kestämme, ehkä sen jälkeen on syytä mennä johonkin lepolomalle. 

Jäi sanomatta että lasten kotimaa on Australia.

Juhani Kurppa muistopuhe  

Kirjoittaja Aarne Rusi

Kun puolestani ilmoitin Juhanin kuolemasta omaisilleni, niin eräässä paikassa minulle esitettiin kysymys? kuoliko Jussi uskossa?.

Olin ensin vähän ymmällä, mutta sitten tulivat sanat suuhuni. , kyllä hän oli omalla tavallaan uskossa koko elämänsä ajan.

Ei tiennyt tuo kysyjä, eikä kukaan muukaan, että tuosta asiasta me Juhanin kanssa keskustelimme silloin Juhannuksena. kun hän kuiskasi minulle ettei jaksaisi enää montaa päivää elää.

Kysyin Juhanilta että mitä hän on viime aikoina ajatellut, vilkaistuaan minua ja nähdessään että kysymykseni oli vilpitön, hän hetken miettimisen ja hengityksen tasaamistauon jälkeen sanoi.

Olen miettinyt tätä kovaa kohtaloani, ja ajatellut että onko tämä rangaistusta jostakin, olenko elänyt jotenkin väärin, vai olisiko minun pitänyt olla uskovainen, Tässä oli Juhanin kysymysmerkki ?

Vastasin hänelle tietysti vain omasta puolestani ja oman tuntemukseni mukaan näin: Mielestäni pelkkä uskovaisuus ei tee kenestäkään autuasta eikä se ketään sairaudelta pelasta, sillä onhan se nähtävissä että sairastaa ja kuolee nekin jotka sanovat olevansa uskovaisia.  Vaan minun mielestäni sinä Juhani olet esimerkki ihminen vaikka kuinka monelle uskovaiselle. Sinulla on suhteet kunnossa kaikkiin lähimmäisiisi sekä yleensä kaikkiin ihmisiin ja koska näin ollen ei tuntoa mikään asia paina niin silloin on suhteet kunnossa myöskin luojamme kanssa. Siinä mielessä sinä voit kuolla hyvällä omalla tunnolla. Siinä minulla oli ihmisyyden mitta hyvän ja pahan välillä. Minusta tuntuu että Juhani oli kuolevan ihmisen rehellisyydellä kanssani samaa mieltä.

Erotessamme kiitimme toisiamme menneistä hyvistä vuosista,  vaistoten että emme enää kauan voi toisiamme nähdä.

Jää hyvästi rakas serkkuni 

Aarne                                 

Kotiseutumme Uusikirkko  

Kirjoittaja Aarne Rusi

Synnyinseutumme Uusikirkko Kylineen - rakastettumme.

Kaipialassa vaikutti ennen sotia Kultaseppä Herman Wist, Hänen verstaassaan työskenteli 30-40 kultaseppää sekä kiillottajaa.  Tällä meidän matkalla oli mukana kolme veljestä, Wistin pojan " AKUN " poikia: Matti, Heikki ja Kai Wist. He ovat kovasti kiinnostuneita sukunsa juurista ja elämänvaiheista. Siitä syystä kaivoimme verstaan raunioita ja kuinka uskomattomalta se tuntuikaan, löysimme melkoisen kasan sulaneita metallihippuja, joista ainakin osa on varmuudella hopeaa, onhan joukossa tietysti myöskin kuparia ja messinkiä. Se oli näille pojille muistona henkisesti suuriarvoinen asia.  Niin kuin he sanoivat että ei se ole tärkeää mitä nuo metallihiput ovat, vaan se että ne on löydetty sieltä missä he ovat kauan halunneet käydä. Hekin lupasivat palata ja ensikesänä uusia käyntinsä myöskin vaimot mukana.  Ymmärsimme heitä hyvin. Terveisemme Teille mukavat Wistin veljekset.  Edellä kerrotun matkamme jälkeen liikkui Turussa hurjia huhuja, että Venäläiset viranomaiset ovat aidanneet Wistin verstaan rauniot aarteiden takia. Silloin siellä ollessamme oli paikallista väestöä seuraamassa etsintäämme joten olihan tuo huhun todenperäisyys jollain tavalla mahdollista.  Emme kuitenkaan oikein uskoneet asiaa. Läksimme uudelle kahden päivän matkalle 31.8 - 1.9. Viipuri-Uusikirkko- Kuolemanjärvi(Summa ) -matkan johtajana ja kuljettajana toimi Neva Tours, Raimo Kaisanlahti.  Hän on myöskin Venäjänkielentaitoinen.  Hänelle kiitos antoisasta matkasta. Meitä oli 16 henkeä joista 7 oli vasta heinäkuussa käynyt k.o. paikoilla, mutta sitä se rakkaus teettää, niin että kaipaus yllättää tilaisuuden tullen. Tällä matkalla katkesi huhulta siivet, Wistin verstaan rauniot olivat siinä kunnossa kuin jäi meidän jäljiltä heinäkuussa. Nyt oli mukanamme serkkuni poika Esa Kurppa, joka halusi nähdä Isänsä Tenhon kotirauniot. Kaipialassa tämä Esa, jolla oli vaimo mukana, hekin halusivat vielä palata uudelleen Kaipialaan Rajamäkeen, missä linnut lauloi sadoin sirkutuksin, vaikka oli syksy.  

Mukanamme oli myöskin Kankaisen veljekset Valtteri ja Arvo, poikiensa Matin ja Sakarin kanssa. Näitten Isien syntymäkoti oli Summalla , Kukaan heidän sukulaisistaan ei ole sotien jälkeen siellä käynyt, se kun on sotaharjoitusaluetta. Tulimme Kaukjärven kautta, jossa meille suoritettiin sotilasviranomaisten taholta laiton rahastus, tosin se oli vain 50 mk koko summa, mutta koska meillä oli viisumi, niin vaatimus oli laiton.  Ajan voittamisen vuoksi maksoimme summan ja jatkoimme matkaa. Mutta kääntyessämme Summalta Kämärään menevälle tielle, sillä edessä oli vartiokoppi ja puomi pystyssä, iso lentokentän kokoinen aukea alue jossa oli valepanssarivaunuja ja ampumapoteroita.  Liekö ollut hyvää tuuria, vahtikopissa eikä muuallakaan näkynyt minkäänlaista liikettä, niin me sydän pamppaillen ajoimme sen 5-6 km Kankaisten veljesten kotiseudun lähelle.  Nyt oli edessä silta jota ei voinut autolla ylittää, mutta tästä ei ollut kuin 200-300 m kävelymatka. Heidän kotinsa lähellä oli ennen sotia pato, jossa oli mylly ja saha, niistä oli vielä jäljellä perustuksien betonirakennelmat mutta vesi oli melkein kuivunut ja asuinalueet metsittyneitä - "Heidän asuinsijansa eivät enää tunteneet ".  Vieras ei olisi arvannut ,että siellä oli joskus sijainnut kaunis asuinpaikka vuolaine koskineen ja kalavesineen.

Oli liikuttavaa nähdä kun Arvo, joka on jalkainvalidi, kulki innoissaan niin että ei muistanut kipeitä jalkojaankaan (mutta kyllä sitten seuraavana päivänä).  Siellä hän kulki taistelupaikkojen montuissa mielessään nähdä synnyinpaikka - ja se löytyi!

Yhdessä veljekset muistelivat mitä missäkin oli ollut, samalla valaisten jälkikasvuilleen asuinalan rakennusten paikkoja.

Tämän matkan kaikki tähänastiset retket käytiin saman päivän aikana kun Turusta lähdettiin.

Oli mielenkiintoista todeta että nämä pojat Matti, Sakari ja Esa, jotka ovat -48 ja -49 syntyneitä, tähän saakka heitä on pitänyt vain poikina, mutta tällä matkalla he kasvoivat ajatuksissamme miehen mittaan.  Pojat kunnioittavat vanhempiaan, heillä on paljon hyviä ajatuksia - kerta kaikkiaan hienoja miehiä ja ihmisiä. Tämäkin oli myönteisenä kokemuksena sille että nämä yhteiset synnyinseutumatkat lähentävät meitä toisiimme.

Toisen päivän aikana kiertelimme Viipuria.  Kävimme kaikki kohteet jotka olivat tavoitteenamme.  Tuntuu että olimme kaikki tyytyväisiä matkaan, siitä lankeaa osakiitos Raimolle ja sitten Teille kaikille mukana olleille läheisiksi tulleille ystäville.

Toivon että osasin tulkita Teidän kaikkien mukana olleitten tuntemukset.

Rusi, sukua kokoontuu 29.8.1998  

Kirjoittaja Aarne Rusi

RUSI, sukua kokoontuu 29.8.1998.

Yhden jäsenemme, LAILAN, aikaansaannosta on

saada kokoontumaan yhteen, näin suuren joukkion,

Jälkeläisiä ALMAN ja VILJAMIN, 

tänne NAUVON merellisiin maisemiin.

On tarkoitus lähemmin tutustuttaa 

lukuisat serkut perheineen toisiinsa.

Yhteisjuhlamme näin meitä muistuttaa,

ettemme toisistamme eksyisi maailmaan.

Myös JOHANNES, ajatuksen alkuun sai,

että joskus kokoonnumme, vaikka tämä Lauantai.

Näin mukavampi on taas sukutyötä jatkaa,

saada elämän jatkolle, läheisempää matkaa,

todeta kuinka suuri on läheisten luku,

ja että jatkossa turvattu, on RUSIN suku.

Allekirjoittanut kaikille toivottaa saa,

että päivä tämä, mielemme juhlistaa.

Nyt kaikkien kiitokset LAILALLE soi ,

kun suku tämä suuri, luonaan kokoontua voi.

yksi meistä: AARNE                   

Tenho Kurppa muistopuhe  

Kirjoittaja Aarne Rusi

Kaikkien näitten työvuosienkin aikana tapailimme toisiamme,  kävimme silloin tällöin perheinemme toisillamme kylässä.  Menestys ei mennyt Tenholle "päähän".  Tavatessamme hän oli aina sama vanha SERKKU, pistämätön kaskujen ja vitsien muistaja ja kertoja, puheet palautuivat usein Karjalan maille,  ja yleensä lauloimme kaikki laulut mitä osasimme.  SOK:n vuosijulkaisun Tenho muisti lähettää minulle joka vuosi, niistä voin lukea myöskin Tenhon työsaavutuksista,  itse Hän ei milloinkaan saavutuksillaan kehunut.  SOK;N julkaisusta sain lukea senkin asian kun Tenho oli ansioittensa takia nimitetty SENAATTORIKSI, hän oli silloin Suomen nuorin e. m.  nimityksen saanut.

Kävimme vaimoni Sirkan ja siskoni Hellinin kanssa katsomassa Tenhoa, viikkoa ennen Hänen pois menoaan.  Oli pakonomainen tunne päästä näkemään Tenho vielä viimeisen kerran, sen käynnin me kaikki vaistosimme jäähyväiskäynniksi, niin myös Tenho.  Vaikka Tenho oli jo kovin heikko, ja vaivoja oli monenlaisia,  eikä sanat muodostuneet huulille, yrityksistä huolimatta,  mutta tämän meidän yhteisen laulumme " VIIKON PÄIVÄT " Tenho muisti sanatarkasti, ja sävel tuli nuotilleen, laulumme kaikui mahtavana heidän kodissaan, unohtamatta edes loppu kiitosta toisiamme kädestä kiittäen.

Marjatta ja Elina katsoivat silmät pyöreinä ja kuuntelivat tätä yllättävää hetkeä ja voiman tuntoa, koska Tenho oli ollut jo pitemmän aikaa heikkokuntoinen eikä muistanut uusimpiakaan asioita.  Nyt tiedän miksi se laulu tuntui silloin niin erikoisen rakkaalta, se oli viimeinen laulumme yhdessä TENHON kanssa.

Tenhoa kaivaten ja muistoa kunnioittaen.

Turussa 5. 6.1991  serkkusi Aarne

Vuosiemme lisääntyessä myöskin laulujemme sävy osittain muuttui ja vakavoitui, viime tapaamisillamme lauloimme Tenhon kanssa myöskin hengellisiä lauluja, joita oli muistissamme lapsuus- ja kouluajoilta, usein Tenho nekin laulut halusi laulaa kannesta kanteen, kaikki mitkä osasimme, oli kova ja innokas laulumies. 

On kait meidän jokaisen kohdalla että kun iäisyysaika lähenee, niin luonnon mukaisesti meitä valmistetaan myöskin sisäisesti tästä maailmasta suureen tuntemattomaan siirtymiseen. 

Nuottien herkkyys ja laulujen sanat saavat eri merkityksen, tai ne menevät tajuntaan eri tavalla kuin nuorempana, niistä löytyy eri sisältö.  Seuraava laulu, jonka toivon Siskojeni ja Veljieni laulavan, on koskettanut omaa sisintäni herkästi, se on muisto edesmenneen rakkaan Äitimme laulamista lauluista, uskon sen sopivan myöskin TENHON muistoksi.

HENGELLINEN LAULUKIRJA laulu 309

VAIN SINUN LUONAS, KALLIS ARMAHTAJA,  ON PAKOPAIKKA KURJAN SYNTISEN. 

OI, SIELLÄ LEVON LÖYTÄÄ VAELTAJA, 

JA LÄÄKKEEN TUSKIIN SYNTIHAAVOJEN.

………………………………………………….

KUN MAISET PIIKIT PISTÄÄ, TUSKAA TUOTTAA, 

JA KUUMA KYYNEL SILMÄÄN KOHOAA, 

ON ARMO, KUN ON YKSI, JOHON LUOTTAA, 

JA JOLTA APUA VOI ODOTTAA.

………………………………………………….

OI, KIITOS, ETTÄ SYDÄN RAKASTAVA, 

SE KURJALLEKIN SYKKII ARMOAAN, 

SÄ PIENINTÄKÄÄN ET OO UNHOITTAVA, 

KEN SINUN LUOKSESI KÄY TUSKISSAAN.

………………………………………………….

KUN ITSE MAISTAA SAIT NIIN PALJON TUSKAA,

SEN VUOKSI VOIT SÄ MEITÄ YMMÄRTÄÄ, 

JOS LIEKIN TIEMME KUINKA SYSIMUSTAA, 

POIS USVAPILVET ARMO HÄLVENTÄÄ.

………………………………………………….

OI, KIITOS TAISTELUISTA ELON TIELLÄ, 

VAIN AHJON KAUTTA KULTA KIRKASTUU, 

JA KERRAN YMMÄRRÄMME LUONAS SIELLÄ . . .

 . . ON TIESI KALLIIMPI KUIN MIKÄÄN MUU.

Jenny Salmela 1906-1972         

Vanda Rusi muistopuhe           

Kirjoittaja Aarne Rusi

Vanda Rusi on poissa

Tätimme Vanda Pauliina Rusi on pois keskuudestamme. Hän oli syntynyt Uudenkirkon pitäjän Sortavalan kylässä, 10.11.1906. Kuollessaan 11.1.1994 hän oli 88-vuotias. Tätimme oli koko pitkän elämänsä ajan ahkera, taitava käsitöiden tekijä, helläluonteinen ja lähimmäisiään auttava ihminen, joten häntä kaipaavien sukulaisten, ystävien ja lähimmäisten joukko on laaja.

Puhtaan valkean lumen pakkaspäivänä 29. tammikuuta tätimme saatettiin haudan lepoon Turun hautausmaalle hänelle läheisimpien läsnä ollessa. Siunauksen suoritti hänen oman seurakuntansa sielunpaimen, saarnaaja Taisto Toivola. Lämminhenkisin sanoin tämä armoitettu sananjulistaja saatteli rakkaan Tätimme viimeiselle matkalleen todeten lopuksi, että "Maa köyhtyi, mutta taivas rikastui ", nuo sanat sopivat hyvin Vanda -tätiimme.

Urkurina tilaisuudessa toimi Lauri Rautiainen, yhdessä laulamiemme virsien lisäksi. Yksinlaulua esitti Heikki Palola, vahvimpana jäi mieleen sovitus Kristallivirta. Kauniina kaikuivat kappelissa. Nousi vahvana mieleen tunne, että näin me saatoimme rakkaan Tätimme Kristallivirran rannalle, johon Hän viimeaikoina niin monesti jo kaipasi.

Käänsi Luoja katseensa,

tädin vaivaan,

vei kotiin matkalla jo väsyneen,

sai herätä hän aamuun taivaan,

päivään uuteen ja ikuiseen.

Vanda-tätiä lämmöllä muistaen

Viljam-veljen lapset, yksi kahdeksasta, Aarne

Viljam Rusi muistopuhe  

Kirjoittaja Aarne Rusi

Muistiinpanot ja tunnelmat Viljam Rusi perunkirjoitustilaisuudesta  

Perunkirjoitustilaisuus 20. – 21.1.1990

On kulunut kuukausi ja kaksikymmentä päivää rakkaan Isämme poislähdöstä. Meille kaikille kipeä kaipaus on vielä tuoreena tuntona varmasti jokaisen lapsen sydämessä ja ajatuksissa.

Emme voi enää mennä katsomaan Isän vointia. Edessä on tämä lain kirjaimen mukaan pakollinen perunkirjoitus.

Soitimme tuomari Sirpa Katilalle, joka suoritti perunkirjoituksen myöskin Äidin kuoleman jälkeen. Pyysimme häneltä taas palvelusta samanlaiseen tehtävään.  Tuomarille sopi tämä päivä 20.1.90. Olimme tyytyväisiä kun tehtävä jäi meille vanhastaan tutun tuomarin hoitoon.

Me kaikki olemme kuulleet erilaisia tarinoita perintöasioiden mukanaan tuomista riidoista, välirikoista , ja jopa vihamiehiksi ja naisiksi päättyneistä perintöasioista.

Nyt olimme, (sanon tämän tuntemuksen omalta osaltani, ja vaistoni sanoo että jokaisen kohdalla oli samoin ) vähän aralla mielellä, tosin ei ollut mitään erimielisyyttä tiedossa mutta kun ei voinut olla varma että mistä se erimielisyys paholainen voi nostaa päänsä, ja sekoittaa välimme.

Näin ollen uskallan sanoa sen meidän kaikkien puolesta, jokainen oli sisimmässään tehnyt itselleen selväksi että, ei ainakaan minun taholtani tule riitaa.

Kiitos Teille rakkaat siskot ja veljet, hengestä jonka mukananne toitte. Nämä kaksi päivää jotka toimitus vei aikaanne, niin asian virallinen puoli jäi sivuasiaksi, MUTTA TÄMÄ YHDESSÄ OLO, se oli läheistä ja yhdistävää. tällaista tiivistä perhe tunnelmaa en ole tuntenut niin pitkään aikaan että se oli jo melkein unohtunut, mutta nyt se oli palannut, oma minä oli pois, ja ajattelimme lähinnä siskon tai veljen tahtoa.

Se oli hieno tunne, uskon että kaikki mukana olleet tunsivat samoin. Vain rakas Siskomme ANNELI oli estynyt tulemaan tilaisuuteen, häntä kaikki kaipasimme.  Virallisella puolella hän oli valtakirjansa kanssa täysin tasa-arvoinen toisten lasten kanssa.

Mutta sitä henkeä jonka yhdessä koimme, sitä siskomme jäi vaille, sitä kun ei voi edes kertomalla tai kirjoittamalla välittää vaan se on itse koettava. Mutta osoittakaamme Annelille lämpöämme ja rakkauttamme myöhemmin sillä elämä jatkuu ja sellaista läheisyyttä me jokainen tarvitsemme.

Kerron vielä jotain erityistuntemusta, jota ehkä muutkin läsnä olleet tunsivat.  Kun kaikki tavarat oli jo jaettu hyvässä sovussa ja yhteisymmärryksessä, oli vielä jäljellä kolme tavaraa joita ei voinut jakaa, niin päätettiin että laitetaan 8 arpaa ja näyttäköön arpa kenelle nämä tavarat kuuluvat, siis jokainen tavara arvottiin erikseen. Nämä esineet olivat, Isän vihkisormus, Äidin kivisormus ja teos Raamattu kuvina .

Kaikki me lapset muistamme vuosien varrelta kuinka Isämme useasti moitti veljeämme Jukkaa, emme ymmärrä miksi ?,mutta jokin veljessämme ärsytti isää, Sitä Jukka monesti suri ja oli neuvoton isän kanssa hän kun ei olisi halunnut ärsyttää eikä pahoittaa rakkaan isänsä mieltä varmasti molemmat rakastivat toisiaan sitä vaan emme tiedä mikä oli isän ärsyyntymisen syy? Sanon sen vielä että ei Jukka milloinkaan moittinut isää vaan moitteet olivat pelkästään toispuolisia.

Nyt kun ensin arvottiin isän sormus, ensimmäisenä arpa No 3 oli Jukalle .... ainakin minä Aarne tunsin oikein sävähdyksen sisälläni, sehän oli selvä kädenojennus haudan takaa POJALLE , ISÄLTÄ joka niin monesti oli häntämoittinut.  OTA RAKAS POIKANI, OLLAAN SOVINNOSSA .  Vaali sinä Johannes sormuksen muodossa muistoani ..... ihmeellistä !!!  Ehkä tämä tunne puhuttaa meitä jokaista.

Äidin sormus jäi Laila siskolle, oka ei elämänsä aikana ole paljon itseään koristellut - se oli varmasti nuorimmalle lapselle sopiva muisto.

Minulle Aarnelle toi arpa kirjan Raamattu kuvina, ehkä kehotus syventyä enemmän hengelliseen puoleen.

Minun tehtäväkseni jäi Isän tileillä olevien talletusten tasainen jako, näin tulee varmasti tapahtumaan.  Rahoja en käsittele vaan ne lähetetään suoraan Isän tililtä jokaisen lapsen tilille.

En ole ennen Isän pankkikirjoja nähnyt, mutta tänään 22.1.90 kun järjestelin Isän papereita veroilmoituksen tekoa varten niin esillä olivat myös talletuskirjat. Silmäni kostuivat seuratessani kirjasta säästöjen kertymistä.  Ajatelkaa, pääasiassa pienestä eläkkeestä !!  Kuinka tarkasti isä oli elänyt voidakseen jättää meille lapsilleen jaettavaa!

Viimeiseltä vuodelta summa näkyy suurempana, hänelle kun jäi talokaupasta vähän rahaa vaikka hän oli meille lapsille antanut niinkin suuren summan minkä jokainen saimme,  MEILLÄ ON OLLUT HYVÄ ISÄ....

Kaiken kaikkiaan tämä jako kokonaisuudessaan vie kuukausia, ehkä vuosiakin, kunnes Isän kaksi osaketta on myyty, niissä on molemmissa tällä hetkellä vuokralaiset, onhan niistä samalla jokaiselle lapselle pientä tuloa vuokran muodossa.

Näin elämä jatkuu, emme tiedä kuka on lähtövuorossa seuraava, Siksi ajatelkaamme toisistamme hyvää.  Lähestytään toisiamme niin kauan kun on aikaa.

Näin toivoo veljenne Aarne            

Hellin Mäkilä s. Rusi muistelee kokemuksiaan evakkona

On vuosi 1939 Karjalan Kannaksella. Suomalaiset sotilaat tekevät linnoitustöitä kotimme lähistöllä. On hauskaa, kun kylässä on paljon vierasta väkeä - näin ajattelee lapsi. Vanhemmat ihmiset kuiskivat mahdollisesta sodan alkamisesta, mutta me lapset emme ymmärrä kaikkea. Eräänä yönä tuodaan isälle lähtömääräys. Oli lähdettävä sinne jonnekin, me emme tienneet minne. Sitten eräänä aamuna kuuluu tykkien ammuntaa, äiti tulee navetasta aamutöiltä ja sanoo: "Lapset, joudumme jättämään kodin. On alkanut sota". Myös lähistöllä linnoitustöissä olleet sotilaat joutuivat lähtemään rintamalle. Lähdemme yhdessä naapurien kanssa, äiti ja kahdeksan lasta. En pelkää mitään, ihmettelen vain, miksi on näin paljon ihmisiä - minne mennään. Saavumme Perkjärvelle ja majoitumme talon, joka lienee koulu. Yllämme on ilmataistelu, ja vanhemmat varoittavat, että emme saa katsella ulos ikkunasta. Itse olenkin enemmän kiinnostunut tytöstä, joka on erään lastentarhan mukana. Hän pyörittää lakkiaan ja hokee: "Liljalla on uusi karvakaulus". Tulee ilta, olemme kaikki kunnossa, mutta väsyneitä. Sotilaat tulevat ilmoittamaan, että meidän täytyy lähteä junalla eteenpäin. Pikkuveli "Anssu" on niin unessa, ettei häntä saada millään hereille. Äiti sanoo meille, että menkää to muut, minä jään Anselmin ja Laila -vauvan kanssa tänne. Emme halua erota äidistä. Jostain ilmestyy nuori sotilas, joka tarjoutuu kantamaan nukkuvan pojan rautatieasemalle. Kirpeän kylmässä ilmassa Anselmi virkistyy ja herää. On valtava ihmistungos, johon Anselmi katoaa, sillä äidin on mahdotonta huolehtia kaikista meistä, kun hänen käsivarsillaan on nukkuva vauva. Lähellä on sotapoliisi. Tälle äiti alkaa hädässään antamaan tuntomerkkejä Anselmista. Samassa, kuin ihmeen kaupalla, pikku Anselmi löytyy suuren ihmismassan seasta. Pääsemme jotenkin junaan. Matka alkaa ja ennen pitkää saavumme Savoon Hietasen asemalle. Siellä meitä vastassa on isäntä, jonka taloon meidät majoitetaan. Ovella vastassa on itkevä emäntä. Äiti kysyy, että onko hän pahoillaan, kun meitä tulee näin paljon? Emäntä vastaa, että hänellä on niin kova sääli meitä kohtaan, ja siksi itkettää. Siellä saimme myös kuulla, että isä elää, ja olimme onnellisia. Siitä talosta jäi meille vain kauniit muistot.

Hietasesta meidät siirrettiin Lavialle, jossa viivyimme pari kuukautta. Sen jälkeen meidät kuljetettiin Nurmijärvelle ja sijoitettiin Puokan kartanoon Valkijärven kylässä. Täällä saimme jatkaa keskeytynyttä koulunkäyntiämme. Valkijärvellä jotkut paikkakuntalaiset koulutoverimme sanoivat meitä "pikkuryssiksi". Nämä kokemukset eivät kuitenkaan estäneet hyvien suhteiden syntymistä koulutovereiden kanssa. Nurmijärveltä evakkotiemme jatkui Tarvasjoelle. Siellä meidät sijoitettiin autiotaloon Seppälän kylässä. Täältä käsin kävimme koulua Karinaisten Heikinsuon koulussa. Matka oli pitkä, noin neljä kilometriä, mutta se meni rattoisasti naapurin lasten kanssa. Tarvasjoelta jäi mieleeni se, etten missään ole saanut niin hyvää kaurapuuroa, kuin puuro, jota Simolan kiitti täti usein tarjosi.

Kun suomalaiset joukot valtasivat takaisin Karjalan Kannaksen, palasimme kotiseudullemme. Kotipaikalla oli jäljellä vain sauna ja poltetun kodin rauniot. Sinne rakensimme uuden kodin, jossa saimme asua pari vuotta, kun taas oli lähdettävä uudelle evakkotaipaleelle. Silloin lähtö tuntui kuitenkin turvallisemmalta, kun isäkin sai olla perheensä mukana matkaa tekemässä. Kulkiessamme öisin, vastaamme tuli rintamalle matkaavia joukkoja. Monet miehet itkivät tietäessään, mikä heitä odotti. Rintamalta päin tulevissa kuorma-autoissa oli kuolleita miehiä, jotka oli ladottu lavalle kaikilla saappaat samaan suuntaan. Myös haavoittuneita oli paljon. Evakkotaipaleellamme oli vielä monta majoituspaikkaa ja viimein "vakituinen kotipaikka" Koskella TL. Itse kuitenkin olin jo lähtenyt maailmalle leipääni ansaitsemaan.

Vasta nyt aikuisena jotenkin ymmärrän isän ja äidin kokeman tuskan ja hädän, jota he joutuivat kokemaan sodan tähden. Tämän kokemansa he pyrkivät kuitenkin salamaan lapsilta säästääkseen heitä. Kaikessa he luottivat Jumalaan ja tämän luottamuksen he tahtoivat jättää perinnöksi lapsilleen ja lastenlapsille.

Elinkeino- ja ammattiperinteitä Uudenkirkon Kaipialasta  

Artikkeli "Elinkeino- ja ammattiperinteitä Uudenkirkon Kaipialasta" (1990) kirjasta "Uusikirkkolaisten muistoja matkan varrelta" 

Aarne Rusi

Elinkeino- ja ammattiperinteitä Uudenkirkon Kaipialasta

Halolan järvi oli Uudenkirkon pitäjän suurin järvi. Kirkasvetisen ja kalarikkaan järven pituus on n. 9 km ja levein kohta n. 3 kin. Järven eteläpäässä sen länsirannalla oli Kaipialan kylä. Asuintaloja kylässä oli 26 ja asukkaita 110-120 henkeä. Kylän pääasiallinen toimeentulo saatiin maataloudesta, mutta lisäksi Kaipiala oli vireä eri ammattialojen toimintakeskus.

Kylässä oli kaksi rautaseppää, Israel Hietanen ja Ville Kankainen, joten hevoset tulivat kengitetyksi ja reet, kärrynpyörät sekä muut raudoitustyöt tehdyksi oman kylän ammattimiesten toimesta. Israel Hietanen oli varsinainen monitoimimies. Hänellä oli sepäntöiden lisäksl mylly ja saha, jotka toimivat osittain vesivoimalla (siksi kylässä oli Israli-sulku). Viljan puinti ja jauhatus onnistui myllyssä, sahalla tukit muuttuivat halutuiksi lauta- ja pattinkituotteiksi. Sahalla valmistettiin myos marjalaatikoita. Kylää ympäröivät metsät olivat hyviä mustikka- ja puolukkamaita, syksyisin myös sieni- ja tattisato oli runsas. Mainittuja marjalaatikoita ostivat "marjaraasselit", jotka marjanpoiminta-aikaan kiersivät hevosilla kylissä ja ostivat marjat, joita pääasiassa naiset ja lapset poimivat. Niin saatiin tuntuvaa lisäansiota erilaisiin elämän tarpeisiin.

Toinen taitava kyläseppä, Ville Kankainen, oli tämän kirjoittajan äidinisä, joten sepän verta virtaa suonissani isoisän perintönä. Villen vaimo, äitini äiti, Henriikka oli ammattiompelija. Pietarissa opin käyneen "Sepän Hindrikan" tekemät asut olivat muodin mukaisia ja hyvin istuvia.

Myös kylän posti toimi tässä "Seppä-Villen" talossa. Voi sitä savun määrää, mikä oli tuvassa, kun ukot tulivat postia hakemaan ja haastamaan. Piippujen kärytessä levisivät mahtavat savupilvet tupaan ja juttua riitti, olihan talon isäntäkin kovin seurallinen ja pidetty mies paikkakunnalla. Aleksanteri Kankainen, edellä mainitun sepän veli, oli maanviljelijän ammatin ohella puutavarakauppias. Suurten metsien omistajana ja muutenkin puutavaraa ostavana ja myyvänä puuhamiehenä hän oli huomattava työ- ja ansiomahdollisuuksien järjestäjä paikkakunnalla ja myöskin laajemmalla alueella Kannaksella.

Kylässä toimi myös kuorma-autoliikenteen harjoittaja. Niitä oli siihen maailman aikaan vielä harvassa. Frans ja Eeva Laineella oli kolme poikaa, oli muitakin lapsia, mutta mainitaan nämä kolme, Eino, Erkki ja Kauko, jotka kahdella kuorma-autolla ajoivat lähinnä puutavaraa. Heidän työnsä oli enimmäkseen kyläpiirin ulkopuolella, mutta he olivat silti osaltaan lisäämässä kylän hyvinvointia ja monipuolistivat eri ammatinharjoittajien lukua.

Hyviä kirvesmiehiä löytyi myös kylästämme. Heistä mainittavin oli kaikkien hyvin tuntema Onni Vuotila. Lukuisat olivat ne hirsitalot, jotka Vuotilan Onni oli rakentanut.

Kaipialassa toimi myöskin Inon Osuuskaupan myymälä, jonka kokoista ei ollut lähikylissä, joten voi sanoa, että Kaipiala oli jonkinlainen ostoskeskus, kun naapurikylien asukkaat tekivät ostosmatkat Kaipialaan. Jonkin verran kauppaan myytiin voita ja kananmunia, joita Suven Aarne osti ja myi edelleen. Paikkakunnalla oli emigrantteja ja eri ammatinharjoittajia, joten kaikki eivät olleet maataloustuotteiden suhteen omavaraisia.

Kylässä toimi myös koulu, jossa oman kylän lasten lisäksi kavivät myös naapurikylien, Jäppilän ja Rumpulan koululaiset. Oman koulunkäyntini aikana vanhin opettaja Salme Nissi o.s. Karttunen oli pidetty ja arvostettu henkilö paikkakunnalla. Koulun joulu- ja päätösjuhliin mentiin yleensä koko perheen voimalla. Silloin oli juhlan tuntua ilmassa.

Meillä oli myös oma taiteilija Julia Saarman (Saarmani neiti). Hänen maalaamiaan maisema- ja joulukortteja on moni meistä koulun juhlissa saanut. Vieläkin ne muistot lämmittävät mieltä. Silloin oli kaikki niin aitoa ja ihmisläheistä.

Paikkakunnalla toimi oma nuorisoseura "Vesa", jonka monipuoliseen toimintaan tuli vaikutteita myös naapurikylistä Kurpalta, Tarkkalasta, Jäppilästä ja Rumpulasta. Erikoisesti ovat muistissa jokakesäiset kesäjuhlat monipuolisine ohjelma- ja urheilutapahtumineen. Jäätelökauppias tuli hevosella ja valkoisella "jäätelökärrillä". Sellaista jäätelöä, kuin he myivät, saa enää vain muistoissa, ainakin siltä tuntuu. Silloin oli paljon lämpimiä kesäpäiviä ja luonto tuoksui hyvälle "Karjalalle". Nykyisin on kotipihallani Turussa jasmiini, jonka tuoksusta, sen kukkiessa, muistan aina lapsuuteni kotikylän Kaipialan.

Kaipialan suurin työnantaja oli kultaseppä Herman Wist. Alan työnantaja maaseutupaikkakunnalla oli varmasti harvinaisuus, mutta Kaipialassa se oli täyttä totta. Ennen vallankumousta Wistillä, joka oli saksalaista syntyperää, oli liike silloisessa Pietarissa ja huvila Kaipialassa. Vallankumouksen jälkeen kun raja sulkeutui, Wist jai kyläämme ja perusti sinne "Kulta- ja hopeasepänverstaan". Ennen talvisotaa hänellä oli palveluksessaan kouluttamiaan ammatti-ihmisiä 30-40 henkeä, kultaseppiä, hopeaseppiä, kiillottajia ym. Ajatelkaa, mikä työnantaja pienelle paikkakunnalle! Luonnollisesti työntekijöitä oli myös muista kylistä. Tällaisen työnantajan kautta tulleet verot tuntuivat myöskin kunnan kassassa. Wistillä oli myös maatila, joten hän oli omavarainen maataloustuotteiden suhteen. Isäni Viljam Rusi toimi Wistin tilanhoitajana ja vastasi tilan kunnosta ja maatalouden tuotosta. Sen lisäksi hän toimi hopean sulattajana, mikä oli luottotehtävä. Olen monta kertaa ollut "sulatustuvalla" katsomassa isän työskentelyä. Se oli lämmintä puuhaa, hopean sulamispiste kun on useampi sata astetta.

Tarkastusleimaus, joka suoritettiin kirkolla nimismiehen kansliassa, kuului myöskin isäni tehtäviin, samoin arvopostin toimitus kirkolle, jossa oli lähin postitoimisto, ja joskus oli kiireinen lähetys vielä illan hämärtyessä Kanneljärven asemalle, josta juna vei sen määränpäähän. Edestakaista matkaa asemalle kertyi noin 40 kilometriä. Taival taittui polkupyörällä, jossa pimeän aikaan oli garbidilamppu tietä valaisemassa. Talvella "reissut" tehtiin Wistin virkeällä hevosella, jonka nimi oli Virkku. Ajoneuvona oli pieni yhden hengen niin sanottu pekureki, joka oli hevoselle kevyt vetää vaikka talvella lumessa Ja tuiskussa. Reessä olivat lämpimät lammasvällyt niin, että tarkeni myös pakkasella. joskus kun oli joku kyytiläinen, vaikkapa Wistin Helena-rouva, niin laitettiin ajuna varten reen takaosaan pieni lavantapainen, jossa ajuri seisoi ja ohjasti hevosta. Se oli kylmää kyytiä ajurille. Vähän ennen talvisotaa nämä leimaus- ja postimatkat teki Wistin oma polka Eugen "Ese" Ja ainakin kesällä moottoripyörällä. Voitte arvata, että silloin ei matka kauan kestänyt, hän kun oli hurja poika myöskin pyörän päällä.

Moninaiset olivat isäni työt Wistin palveluksessa. Sen lisäksi hän viljeli omaa pientä maatilaansa kahdeksanlapsisen perheensä turvaksi. Usein, varsinkin touonpanon sekä heinän- ja viljankorjuuaikana, jatkettiin päivää illalla ja yö1lä. Eipä jäänyt aikaa vapaa-ajan ongelmille.

Vuonna 1939 sodan syttyessä kultaseppä Herman Wist siirtyi KeskiPohjanmaalle Kokkolaan.Sinne hän perusti liikkeen mutta pienempikokoisena kuin Kaipialassa. Palvelukseensa Wist valitsi entisiä Kaipialassa olleita ammatti-ihmisiä, joten muutama evakkoperhe sai taas työtä ja pääsi elämisen alkuun.

   Koska kultaseppä Herman Wist oli hyvä ihminen ja olen ollut hänen palveluksessaan ja hän tästä syystä on lähellä sydäntäni, haluan vielä kertoa hänen perheestään. Rouva Helena Wist kuoli Kokkolassa syksyllä 1942.  Heillä oli kaksi poikaa, Eugen, jota kutsuttiin nimellä "Ese" ja Adolf, jota kutsuttiin nimellä "Aku". Esestä olisi tullut isänsä ammatin jatkaja, mutta hän oli sota-ajan peloton hurjapää, haki välirauhan aikana keväällä 1941 Kaipialasta Wistin sinne kätkemät hopeat Kokkolaan. Uhkarohkea retki sodan kynnyksellä. Oli myöskin voimainkoetus kantaa 37 kiloa hopeaa selkärepussa pitkin metsiä ja välillä takaa-ajettuna. Se oli tietysti suuri apu huutavaan hopean tarpeeseen. Isa Wist ei tästä matkasta tietänyt, ennenkuin "reissu" oli tehty.  Hän oli samaan aikaan sekä iloinen että vihainen poikansa tempauksesta. Hopean hakuun osallistui kolme parinkymmenen ikäistä uskalikkoa kaverusta. Yksi heistä on kirjoittanut retkestä kirjan, josta on tehty myös tositapahtumapohjainen elokuva nimellä Hopeaa rajan takaa.

Koko sota-ajan Ese kuului päämajan kaukopartiomiehiin  ja jäi kentälle suurhyokkäyksen aikana 1944. Hänet on siunattu kentälle jääneenä Kokkolan hautausmaalle. Tästä syystä Wistin toiminnalle ei ollut jatkajaa. Toinen poika Aku oli etevä naistentautien lääkäri. Hän hukkui Lohjanjärveen 1960-luvulla. Adolf Wistillä oli ensimmäisestä avioliitosta kaksi poikaa Matti Ja Heikki, toisesta avioliitosta myös kaksi poikaa Kai ja Kim. Pojat ovat kovasti kiinnostuneita juuristaan ja ovat käyneet Kaipialassa katsomassa paikkoja, joissa isoisä vietti parhaimman ajan elämästään ja työvuosistaan.

Nyt ovat kaikki sen ajan vaikuttajat kuolleet. Isäni Viljam Rusi kuoli 89-vuotiaana talvisodan syttymisen 50-vuotispäivänä, 30.11.1989. Monet kaipaavat tuota seurallista, vahvauskoista miestä, joka oli vanhin entisistä kotikylämme siihen asti elossa olleista ihmisistä.

Herman Wist itse kuoli 80-vuotiaana 1950-luvun lopulla ja lepää Kokkolassa. Wistin kanssa samassa taloudessa asui myös hänen sisarensa Olga-rouva, jonka mies oli vallankumouksessa jäänyt Venäjälle. Tämä Olga-rouva kuoli myöskin Kokkolassa.

Olin Herman Wistin palveluksessa hopeaseppänä v 1946-1952, minkä jälkeen siirryin Turkuun Kulta ja Hopea Oy:n palvelukseen ja perustin oman jalometallialan tukkuliikkeen. Kolmenkymmenen vuoden toiminnan jälkeen tapahtui sukupolven vaihdos, ja lapset Heikki ja Marjatta jatkavat menestyksellä toimintaa, joten Uudenkirkon Kaipialasta alkunsa saanut perinne jatkuu. Nuorin lapsista, Olli, on liike-elämän palveluksessa muulla alalla. Itse vietän eläkepäiviä. Vaimonani on lähinaapurin tyttö Kaipialasta, Sirkka o.s. Poutiainen. Tunnemme toistemme taustat, meillä on yhteiset tutut Karjalasta. Monet tietävät elämämme vaiheet. Mielestäni olen saanut rinnalleni yhden parhaimmista Uudenkirkon "metsämansikoista". Olemme terveitä, matkustelemme paljon, elämässäni on leppoisaa iltapäivän paistetta. Siltä suuri kiitos Sirkka-vaimolle.

Teksti on kirjoitettu vuonna 1990.                                 

Sodan syttyminen ja evakkoon lähtö silloin 13-vuotiaan muistoin ja tuntemuksin  

Artikkeli "Sodan syttyminen ja evakkoon lähtö silloin 13-vuotiaan muistoin ja tuntemuksin" (1996) kirjasta "Uusikirkkolaisten muistoja matkan varrelta" 

  Aarne Rusi

Sodan syttyminen ja evakkoon lähtö silloin 13-vuotiaan muistoin ja tuntemuksin

Sodan enteitä oli jo pitkin syksyä. Muistan hyvin, kun kävin mummolassa syyskuussa ja kuulin radiosta uutisissa Saksan julistaneen sodan Puolalle ja puolalaisten vastauksen: emme luovuta maatamme tuumaakaan. Kaikki tiedämme, että silloin sai alkunsa Euroopan verilöyly.

Isämme kutsuttiin lokakuussa reserviin niin kuin monet muut sen ikäluokan miehet, yleisen liikekannallepanon seurauksena. Me kahdeksan lasta, vanhin Kerttu alle 15 -vuotias ja nuorin Laila alle 3 kuukauden ikäinen ja me kuusi muuta siinä välissä, olimme äidin kanssa kotona. Isän sijoituspaikaksi oli määrätty Liipola, jonne oli matkaa 30-40 kilometriä. Hän kävi välillä polkupyörän kanssa lyhyellä kotilomalla. Odotimme vain, milloin hän vapautuisi kotiin perheensä luokse, sillä ikävöimme isää.

Noina aikoina oli kylässämme, Kaipialassa, meille pojille paljon mielenkiintoista katseltavaa, sillä sinne oli tuotu paljon sotilasosastoja, joita majoitettiin sekä koululle että yksityistaloihin. Joukot koostuivat pääasiassa Uudenmaan läänin miehistä ja olivat Uudenmaan Rakuunarykmentin sotilaita. Aselajista johtuen heillä oli myöskin paljon hevosia. Oli mielenkiintoista seurata uljaitten ratsumiesten toimintaa. Miehet valmistelivat taisteluasemia kyläämme ympäröivään maastoon.  Tietysti meidän poikien piti innokkaina ja uteliaina seurata, kuinka pähkinäpuulehtommekin kasvusto hakattiin maan tasalle ja näin raivattujen linjojen maastoon syntyi kk-pesäkkeitä, juoksuhautoja ja ampumapoteroita.  Minkä verran niillä oli myöhemmin käyttöä, ei ole tiedossani, mutta varmasti jotkut niistä olivat tehtävässä, mihin ne oli rakennettu.

Osa kylämme väestä oli jo syksyn aikana muuttanut evakkoon muualle Suomeen, mutta koska vaikutti siltä, ettei sotaa tule, niin he palasivat takaisin ja joutuivat muutaman viikon kuluttua lähtemään uudelleen niin kuin me kaikki muutkin. Sinne täytyi jättää kaikki omaisuutemme, mukaan sai ottaa vain, mitä sai itse kannettua eli lähinnä vain ruokaa ja vaatetta, koska kehotettiin varautumaan ainakin kolmen päivän muonaan. Vieläkin ajattelen surulla ja kauhulla mm. kotieläintemme kohtaloa.  

Mutta palataan vielä ennen lähtöä oleviin tapahtumiin:  Sotilaita kävi kylämme taloissa myöskin vain tutustumismielessä. He ihailivat kotiamme, joka oli kauniilla mäellä Halolanjärven rannalla ja sanoivat: "Tiedättekö, kuinka kauniilla paikalla kotinne on?" Kyllä tiesimme, mutta heidän sanomansa nosti kotimme arvoa vielä entisestään.  Mutta sitä onnea ei kestänyt enää kauan. Tuli marraskuun 30. päivä ja alkanut sota oli tosiasia.

Aamuhämärästä alkaen pitkin päivää tuli ranta- ja rajakylien suunnasta hevosajoneuvojonoja kuormanaan tavaroita ja kotinsa jättäneitä ihmisiä. Vähän ihmettelimme noita alakuloisia mieron tielle lähtijöitä. He kuitenkin varoittelivat meitä: "Olkaa valmiina, kyllä teillekin tulee vielä lähtö".  Oli vähän lunta maassa ja tie oli jäinen, silloin ei tunnettu hiekoitusta. Koska oli jäinen tie niin potkukelkkakeli oli mitä parhain. Meillä oli pitkäjalaksinen, hyväkulkuinen kelkka ja kävin sillä sen päivän aikana monta kertaa kylässä, jonne oli matkaa toista kilometriä. Rajakylistä matkaavien pakolaisten apean mielialan ymmärsi, kun näki kaukana taivaan rannalla tulen loimun ja sankat savupilvet. Tuuli toi savunhajua sieraimiin. Siellä paloivat kokonaiset kylät. Ei ollut pakolaisilla enää paluuta kotiin. Keskuudessamme vallitsi koko päivän odottavan tuntuinen, apea mieliala.

Olin käynyt muutama päivä aikaisemmin naapurin isännän Ilmari Poutiaisen mukana Peippolan myllyssä jauhattamassa meille uudisjauhoja, joten meillä oli uusia hyviä ruis- ja vehnäjauhoja. Äiti leipoi päivällä suuren määrän leipiä ja varautui näin siihen, että jos vaikka tulee lähtö.  Tämä oli 30.11.1939.

Illan hämärissä tulikin kehotus: kahden tunnin sisällä pitää olla kokoontuneena kylällä ja mukaan sai ottaa vain ruokaa ja välttämätöntä vaatetavaraa, sillä kuljetuskalustoa on vähän ja ihmisiä paljon. Ymmärsimme sen.

Se oli vanhemmille raskasta ja huolen täyttämää aikaa, mutta monille lapsille elämän seikkailua niin kauan, kunnes väsymys vei seikkailumielen.  Valmistauduimme lähtöön. Sain päälleni isän uuden ulsterin, joka oli minulle kaikin puolin liian suuri, mutta näin saatiin mukaan isän vähän aikaisemmin ostama takki. Perheen vanhimpana poikana tuli osakseni myöskin leipäsäkin kanto. Se oli painava taakka.  Jutesäkissä oli ainakin kymmenen suurta, tuoretta maalaisruisleipää. En enää muista, oliko jonkun muun kannettavana jotakin muuta syötävää. Muistan elävästi lempeän ja huolestuneen äitimme. Kun hän valmisteli meitä lähtöön, niin hän sanoi: "Rukoillaan Jumalalta apua ja pysytään yhdessä". Tuo kehotus "pysytään yhdessä" on ainakin omalla kohdallani vaikuttanut koko sen jälkeisen elämäni ajan. Meillä on lämpimät välit sisaruksien kesken, olemme pysyneet yhdessä. Siunattu muisto rakkaasta äidistämme.

Meillä oli uusi mandoliini. Piilotimme sen kaappiin, etteivät venäläiset löytäisi sitä. Taka-alalla oli kai tunne, että me tulemme vielä takaisin. Emme tietäneet, että muutaman tunnin kuluttua olisi koti tuhkana. Eläintemme kohtaloa emme tarkalleen tiedä tänäkään päivänä. 

Niin sitten kokoonnuimme kylälle Aleksanteri Kankaisen pihalle. Talon omistaja oli äidin setä.

Valoja ei saanut käyttää. Oli se hässäkkää pimeässä, mukana kaikki vanhat ja sairaat sekä kaikenikäisiä lapsia. Monilla vain äidit turvanaan, isät olivat sotapolulla niin kuin meidänkin isä, jonka elosta ja olemassaolosta emme pitkään aikaan tietäneet mitään, mutta uskovainen äitimme luotti siinäkin asiassa Jumalan varjelukseen, joka myöhemmin todettiin tosiasiaksi, kun isä palasi sodasta ehjänä vaikka oli ollut pahoissa paikoissa. Paikalle tuli armeijan käytössä ollut linja-auto, johon sullottiin ihmiset nyytteineen niin täyteen kuin mahdollista.

Oma paikkani oli auton takaosassa, jossa seisoin leipäsäkkeineni ja katsoin takaikkunasta kuinka kylän koirat, meidän pystykorva mukana, laumana juoksivat auton perässä kirkonkylään asti, josta ne ilmeisesti palasivat takaisin kotiin, koska niitä ei sen jälkeen enää näkynyt kun matkamme jatkui kohti Patrun parantolaa, joka oli kokoontumispaikkamme.  Tässä kohtaa muistissamme on eroja, sillä vanhin siskoni Kerttu ja nuorin veljeni Anselmi muistavat, että kokoontumispaikkamme oli Rantamaki. Voi olla niinkin, mutta se ei itse asiassa ole kovin tärkeää, kumpi paikka se oli, Patru vai Rantamaki. Paikat ovat lähellä toisiaan. Tätä kirjoitettaessa noista ajoista on kulunut 57 vuotta, joten muistissa voi olla eroja ja tietysti myös paljon aukkoja eli kokonaan unohtuneita tapahtumia ja tuntemuksia. Koska kerron tämän oman muistini mukaan, niin kokoonnuimme Patrun parantolan rakennukseen, jonne mahtui paljon ihmisiä. Me olimme rakennuksen toisessa kerroksessa. Siellä oltiin vain se yösydän, ei jäänyt pojan mieleen, mutta varmaan siellä tehtiin jonkinlaista luetteloa siitä, mihin kuka viedään. Söimme eväitämme ja koetimme nukkua lattialla, varmaan moni huonoin tuloksin.

Äiti huomasi, että tuo leipäsäkki oli ahtaissa oloissa liian raskas kannettava, joten leipiä piti vähentää. Hän tarjosi niitä muille, jos joku tarvitsee leipää, kun meillä on vähän liikaa. En muista, että kukaan olisi ottanut, kun kaikki olivat varautuneet samalla tavoin ja pakomatkamme oli vasta aivan alussa. Meidän liiat syötävät vain yksinkertaisesti jätettiin pois matkasta.  

Varhain aamupäivällä 1.12.39 meidät lastattiin taas autoihin suuntana Perkjärvi. Siltä matkasta ei ole oikein muistikuvaa, olimme varmasti väsyneitä ja puolitorkuksissa. Matka ei varmaan kestänyt 2-3 tuntia kauempaa. Perkjärvellä meidät majoitettiin asemapäällikön kotiin, jossa olimme koko päivän. Kaikki huoneet oli sullottu ihmisiä täyteen . Joukossamme oli meille vieraita ihmisiä, mm. eräs vajaamielinen tyttö, ehkä äitinsä kanssa. Tämä sairas tyttö silitteli koko päivän takkinsa upeaa karvakaulusta hokien: "Opettaja antoi Liljalle uuven karvakauluksen." Halilan puolesta oli joku entinen myymälänhoitaja, joka oli mennyt sekaisin. Tämä miekkonen laski koko päivän sormiaan, välillä pyöräyttäen hattua päässään. Seurasimme tätä kaikkea hämmentyneinä vaistoten kuitenkin samalla heidät kohtalotovereiksemme.

Venäläisiä lentokoneita lenteli pitkin päivää yläpuolella. Sotilaat yrittivät ampua niitä kivääreillä, koneet puolestaan tulittivat konekivääreillä. Seudun yllä kuului aikamoinen räiske. Emme tiedä, tuliko vahinkoja. Onneksi eivät ampuneet taloa, jossa majailimme. Voi vain aavistaa, mitä olisi tapahtunut jos olisivat ampuneet taloa, joka oli täynnä ihmisiä. Levottoman tilanteen takia olimme koko päivän sisällä koettaen levottoman yön jälkeen levätä ja kasata voimia tulevaa yötä varten.  Illan pimetessä tultiin sanomaan, että siirrymme rautatieasemalle noin kello 11 alkavaa junakuljetusta varten. Kuvitelkaa tilanne, äidin huollettavana kahdeksan lasta: Kerttu 15 v, Aarne 13 v, Hellin 11 v, Johannes 9 v, Aulis 7 v, Anselmi 6 v, Anneli 3 v ja Laila 3 kk sylivauva. Pesue piti saada pysymään yhdessä pimeässä ja väentungoksessa. No, ensin hävisi Anselmi. Hän ei ollut oikein kunnolla herännyt eikä näin ole kunnolla tajunnut mitä on tekeillä. Poikaa haettiin ja huudeltiin. Hätäännyimme, ja sitten vain Anselmi olikin vierellämme. Varmaan hän itsekin muistaa tapauksen. Tulee tästäkin mieleen äidin huokaus Jumalansa puoleen, joka toi lapsen huolestuneen äitinsä vierelle.

Tässä vaiheessa oli kaikille perheille ilmoitettu, mikä oli kenenkin määräasema. Oli kai yritetty laittaa saman puolen ihmiset samoille seuduille, koska meidät lähinaapurit, Poutiaiset ja Rusit, oli osoitettu Hietasen asemalle. Sitten noustiin vaunuihin. Olimme kaikki jo saaneet paikkamme, kun kovaäänisestä kuului, että Hietaseen matkaavat menevät junan viimeiseen vaunuun. Vaunu, jossa olimme ei ollut viimeinen. Tuli kova ryntäys vaunun vaihtoon. Vaunu, jossa olimme, oli puupenkkinen henkilövaunu, jonka ovi aukeni sisäänpäin. Olin saanut paikan oven taakse jäävässä penkissä. Kun ihmiset kantamuksineen työntyivät ulos, niin en minä oven takaa päässyt ennen kuin vaunu oli tyhjä. Jäin siis leipäsäkkini kanssa eroon perheestä. En muista hätääntyneeni koska tiesin, että viimeisestä vaunusta löytyvät toiset. Siinä vaan viivähti aikaa, kun läksin tungoksessa kulkemaan junan toista päätä kohti ja totesin kulkevani väärään päähän eli veturi oli edessä. Nyt suuntasin päinvastaiseen suuntaan pyrkien junan loppupäätä kohti. Silloin kuului kaiuttimesta: 13-vuotias Aarne Rusi, tule junan viimeiseen vaunuun. Minulla oli kova hiki, isän ulsteri oli minulle suuri ja lämmin ja leipäsäkki vielä painava. Sitten olinkin yhtäkkiä viimeisen vaunun kohdalla Ja minua oltiin rapulla vastassa. Nyt oli perhe taas koossa. ja varmaan kaikki tunsivat kiitollisuutta, kun poika löytyi Ja saatiin mukaan tärkeä leipäsäkki

Viimein juna lähti, mutta matkanteko keskeytyi ennen Viipuria. Siellä pommitettiin ja Punaisenlähteentorin apteekkipalo valaisi pimeää taivasta. Juna seisoi tuntitolkulla, täyteen ahdetut vaunut olivat kuumia, ja sitten rupesi janottamaan eikä vettä ollut saatavissa. Vilvoitellakseni yritin pitää käsivarsiani ulkona vaunun ikkunasta, joka aukeni vain raolleen. Sitten kova jano pakotti hakeutumaan ulos ratapenkalle, josta hamusin lunta suuhuni. Voi, kuinka se maistui hiilelle ja savulle Ja mitä muuta saastaa lienee ratapenkereellä ollut. Pimeässä kun ei nähnyt.  Liekö ulkona käynti ja lumen syöminen auttanut sen verran, että olen varmaan vaunuun takaisin noustuani nukahtanut, koska en muista matkan jatkumisesta mitään ennen kuin vasta jossakin Kouvolan paikkeilla, kun juna pysähtyi Ja ihmiset, miehet sekä naiset, kiirehtivät pakottaville tarpeilleen. Ei ollut aikaa katsoa, näkikö joku, vaan toimitus tehtiin heti, kun siihen oli vain mahdollisuus. Silloin toteutui täydessä merkityksessään sananparsi: "Hätä ei lue lakia". Lotat jakoivat meille kauravelliä, joten saimme pitkästä aikaa lämmintä syötävää.

Kouvolasta matka jatkui kohti Mikkeliä. Hietasen asema on 30-40 kilometriä ennen Mikkeliä, Ja sinne jätettiin vaunu, jossa matkustimme. Hietasessa meidät majoitettiin ensin koululle, jossa saimme taas lämmintä ruokaa ja luokkiin oli levitetty lattioille olkia, joilla sitten nukuimme. Tuntui ruhtinaalliselta nukkua turvallisesti lämpimässä huoneessa ja jotain pehmikettä alla, sotatoimialueet takana.  Suurin matkaväsymys jai sinne koululle. En muista, olimmeko siellä muuta kuin yhden päivän ja yön. Saattoi olla itsenäisyyspäivän aikoihin, kun tuli aamulla isäntiä hevosten kanssa hakemaan meitä majoitukseen koteihinsa. Jokainen valitsi itselleen sopivan perheen. Meidät valitsi (vai määrättiinkö) isäntä Otto Hyyryläinen. Meille sanottiin, että päästiin kylän vauraimpaan taloon. ja komea talo olikin, 5-6 kilometriä Hietasen asemalta, Lahnaniemessä. Otto-isäntä oli sellainen savolaisjurrikka ja emäntä Hilma oli oikein hyvä ihminen. Tullessamme taloon emäntä häipyi jonnekin peräkamariin. Äiti luuli, ettei emäntä tykännyt meistä, suuresta lapsiperheestä. Myöhemmin selvisi, että Hilma-emäntä meni itkemään, koska hänen herkkään luonteeseensa sattui, kun hän näki suhteellisen nuoren äitimme ja tämän suuren lapsilauman mieron tielle joutuneena, koti sodan jalkoihin jääneenä. Hän ymmärsi meitä.  Mutta Savo on erilainen kuin Karjala. Katsoimme kauhulla kun torakat vilistivät pitkin muurin kylkiä - ja niitä oli paljon. Savolaiset itse eivät pitäneet sitä minään ihmeenä, sillä torakoita oli joka talossa. Meille ei edellä mainitusta syystä maistunut ruoka eikä juoma, koska oletimme. että niissäkin voi olla torakoita, ja varmaan olikin. Näimme, että kahvin joukossa oli torakka, kun isäntä ryysti tassilta kahvia. Hän siirsi hengettömän elukan lusikalla sivuun ja jatkoi juomistaan. Kaikkeen tottuu. Myöhemmin söimme ja joimme talon antimia ja hyviä olivat. 

Äiti sai jostakin kaurajauhoja ja keitti kaurakiisseliä. Sen ruuan valmistumista isäntä seurasi ja sanoi, että on se kummaa kun vedestä huttua tulee. Paisteli äiti myös leipää ja piirakoita talon suuressa leipäuunissa, niin että talon väkikin sai maistella karjalaista ruokaa. Muistamme niitäkin ihmisiä hyvällä.  Talossa oli ikäiseni Väinö-poika, ystävystyimme ja sain talosta lainaksi vanhat, oikein pitkät renksisukset, jotka olivat hyväluistoiset. Tein niillä monta kauppareissua Hietasen asemaseudulle, missä oli lähin kauppa. Aiti sai isästä sotilaspäivärahaa, joten voimme käydä tarvittavilla, enimmäkseen ruokaostoksilla. Eräs mökin emäntä, jolla oli yksi lapsi ja mies kotona, kun oli armeijaan kelpaamaton, oli äidille kateellinen tuosta valtion maksamasta sotilaspalkasta. Hän ei huomannut eroa lapsiluvussa eikä sitä, palaako isämme sodasta elävänä. Ehkä sillä nuorella mökin emännällä oli omat vaikeutensa, joita me emme nähneet.

Kirkkaina pakkaspäivinä katselimme taivaalle, kun vihollisen suuret pommikonelaivueet matkasivat kohti Mikkeliä. Silloin oli kovia pakkasia, useasti yli 40 astetta. Kerran yksi venäläinen hävittäjä lensi aivan talon kattoa hipoen, kun oli joutunut suomalaisen lentäjän takaa-ajamaksi. Näin tuotiin sodan tuntu myöskin evakkotalomme pihapiiriin.

Maaliskuun 13. päivänä 1940 loppui talvisota meille raskain menetyksin. Ei ollut kotiinpaluuta.  Evakkotiemme oli alkanut.

Isä pääsi lomalle ja sen aikana meille tuli määräys muuttaa Lavialle. En ymmärrä vieläkään, mikä tarkoitus sillä muutolla oli. Se oli kuitenkin hyvään aikaan, että isä oli lomalla ja sai olla meitä muuttamassa. Hän sai Lavialla lomaansa vähän pidennystä ja voi suorittaa muuttomme loppuun. Koska oli jo rauha, niin muutaman viikon kuluttua hän pääsi siviiliin, ja näin jatkui evakkotiemme koko perheen ollessa yhdessä.

Lavian jälkeen muutimme Nurmijärvelle ja sieltä Tarvasjoelle. Jatkosota syttyi 1941 ja sen seurauksena pääsimme tuhottuun kotikyläämme Uudenkirkon Kaipialaan keväällä 1942. Sitten taas kesäkuussa 1944 sota vyöryi synnyinseutumme yli ajaen ihmiset pois kodeistaan.

Tuli uusi evakkoon lähtö. Ensin Kangasniemelle, sitten Maskuun ja sieltä Ruskolle.  Lopullinen sijoituskunta oli Koski TI, jossa uusi koti valmistui vuonna 1947. Vanhempamme myivät sen voimien vähetessä vuonna 1961 ja muuttivat Turkuun, josta ostivat omakotitalon. 

Turussa heidät pitkän päivätyön tehneinä siunattiin haudan lepoon. äitimme Alma Katriina vuonna 1982 ja isämme Viljam vuonna 1989.

Me kaikki lapset olemme vielä elossa. Vaikka osa asuukin muualla kuin Turussa, olemme kuitenkin muistaneet rakkaan äitimme kehotuksen "pysytään yhdessä".

Turku 21.4.1996

Eräs helluntaipyhien aamu Kaipialassa 

Artikkeli "Eräs helluntaipyhien aamu Kaipialassa" kirjasta "Uusikirkkolaisten muistoja matkan varrelta"

Aarne Rusi

Eras helluntaipyhien aamupäivä Kaipialassa

Jatkosodan alettua armeijamme vapautti Uudenkirkon pitäjän neuvostovallan alta syyskesällä 1941. Karjalaiset valtasi voimakas odotuksen tunne, milloin päästään takaisin kotiseudulle. Sodan tuhot olivat pitäjämme alueella suuret, joten takaisinpaluu ei voinut tapahtua heti vaan monien eri valmistelujen jälkeen. Valtaosa asukkaista pääsi palaamaan kotikonnuilleen keväällä 1942 vaikka sota jatkui, siirtyi vain lähinnä asemasotavaiheeseen. Linjat olivat kuitenkin niin lähellä, että usein kuulimme tykkien jymyn rintaman suunnalta. Niin mekin Kaipialan kylän asukkaat palasimme täysin tuhottuun kyläämme. Vain neljä saunarakennusta oli jäljellä entisestä vauraasta kylästämme.

Kaikesta huolimatta tunne oli mahtava päästessämme jälleen kotikunnaille vaikka siellä odotti valtava työmäärä: peltojen saattaminen viljelyskuntoon ja jälleenrakentaminen. Lisäksi oli puute kaikista tarvikkeista sekä ruuasta. Mutta kotiseudulle pääsy antoi voimia Ja uskoa uuteen elämään kotona. Useimmat kylämme asukkaista saivat uudet kotinsa asumiskuntoon syksyyn 1942 mennessä niin että voitiin ottaa talvi vastaan uutuuttaan kosteissa mutta kuitenkin lämpimissä tiloissa. Kesän satokin oli korjattu, joten useimmissa perheissä oli leipä oman maan tuotetta. Muistamme kyllä ne monet vaikeudet, jotka olivat takana, ennen kuin korjattu sato oli leipänä. Samoin perunat ja muut juurekset olivat oman maan tuotetta. Marjat ja sienet tulevan talven varalle oli poimittu entisiltä tutuilta paikoilta. Oli turvallista lähteä kohti talvea. Jälleenrakennus jatkui tasaisella vauhdilla. Talven aikana kaadettiin puita rakennusaineiksi sillä paljon oli vielä rakentamatta karjasuojia ym., jotka oli kiireessä rakennettu tilapäisiksi.

Sota-ajasta ja sotatoimialueeseen kuulumisesta huolimatta elämä kylässämme oli leppoisaa. Vaikka kaikilla oli omia kiireitä, oli mukava asua rintarinnan vanhojen naapurien kanssa, ja tarvittaessa autoimme toinen toisiamme. 

Oli tultu kevääseen ja helluntaipyhiin toukokuussa 1943. Oli taas toukotöitten aika, monesta talosta paras työvoima oli armeijan palveluksessa. Sen vuoksi oli armeija antanut kylämme käyttöön kaksi armeijan hevosta ja niitten mukana kaksi sotilasta komennukselle touonpanoon. Tämän tapahtuman aikaan oli pyhäpäivä, joten emme tehneet varsinaisia talon töitä vaan joitakin tarpeellisia pikkuaskareita.  Oli lämmintä ja heräävä luonto vihreää, linnut visersivät sadoin soinnuin ja maa tuoksui muokatulle mullalle. Oli sellainen tunnelma, kuin vain kevään sunnuntaina voi olla. Pihapiirimme sivulla virtasi soliseva puro ja isäni Viljam Rusi korjasi sen partaalla polkupyörän kumia. Minä, silloin seitsemäätoista lähentelevä nuorukainen, olin polvillani penkillä, joka oli keittiömme ikkunan edessä, joka avautui auringon suuntaan ja pihaan päin, missä isäni puuhasi pyörän kimpussa. Kuuntelin lintujen laulua ja nautin auringon lämmöstä, oli mukava laiskotella viikon aherruksen lomassa.

Mutta sitten äkkiä katosi rauhallinen ilmapiiri. Oikealta alkoi kuulua korvia huumaava moottorin kumu ja kohdallemme ilmestyi lentokone... ja sitten toinen.  Luulimme ensin, että ovat omia kun lentävätkin niin alhaalla, emme osanneet pelätä.  Mutta sitten etummainen kone juuri kohdallamme kallisti tasojaan ja ampui kk-sarjan, toinen kone teki samoin. Nyt näimme, että ne olivat venäläisiä koneita, onnekseni eivät ampuneet ikkunaan, josta silmiäni siristellen katselin. Leppoisa sunnuntairauha oli kadonnut. Naapurin, Laineen, pellolla oli laitumella kaksi armeijan hevosta, jotka laukkasivat vauhkoina. Luulimme ensin, että ne tulittivat hevosia. Mutta sitten alkoi kuulua hätääntynyttä huutoa: Tulkaa auttamaan, ne ampuvat meitä!

Huuto kuului Laineen suunnalta ja huutaja oli naapurimme Meeri Uuttu. Hänen miehensä Toivo Uuttu ja Meerin veli Erkki Laine, joka oli lomalla, sekä maanviljelyskomennuksella oleva sotamies Toivo Piirto olivat lähteneet veneellä naaraamaan katiskaa, joka oli edellisenä päivänä narun katkettua kadonnut veteen. Nämä kolme miestä olivat juuri saaneet löytämänsä katiskan veneeseen, kun koneet tulivat ja alkoivat tulittaa heitä. Etummainen ampui sarjan joka jäi veneen taakse. Toisen koneen sarjasta vain ensimmäinen ammus osui veneeseen aivan veden rajaan ja loput veneeseen tarkoitetusta luotisarjasta menivät eteen kauemmas veneestä. Tuo yksikin osuma riitti. Luoti oli räjähtävä, ja veden rajaan osuessaan se teki ison reiän veneeseen, johon alkoi tulvia vettä.

Ensimmäiseksi heitettiin juuri löytynyt katiska takaisin järveen. Räjähdyksestä singonnut sirpale haavoitti pahasti stm Piirtoa reiteen, ja Erkki Lame sai sirpaleen polvilumpioon, mutta Toivo Uuttu säilyi vahingoittumattomana. Silloin tuli miehille kiire. Pahasti haavoittunut Piirto retkahti veneen pohjalle ja veneeseen tulviva vesi värjäytyi punaiseksi. Onneksi rantaan ei ollut kovin pitkä matka. Paremmin säilyneet mutta säikähtäneet miehet toimivat. Toinen kauhoi vettä pois veneestä ja toinen souti rantaa kohti niin nopeasti kuin suinkin oli mahdollista. Heidän päästyään rannalle kiirehtivät myös naapurit paikalle.

Tuskissaan oleva haavoittunut nostettiin selälleen rantarinteelle. Hän kiskoi rantapajuista käsillään ja pyysi tuskaisin ilmein tupakkaa, joka hänelle sytytettiin ja annettiin poltettavaksi. Tuntui, että se vähän auttoi ja rauhoitti miestä. joku lähti kiireesti hakemaan apua. IS-keskus oli noin neljän kilometrin päässä, joten avunsaanti kesti jonkin aikaa. Apua odoteltaessa kannoimme haavoittuneen tien varteen. Halilan sotilassairaalaan oli matkaa 18 kilometriä. Sinne potilas sitten toimitettiin.  Tietojeni mukaan haavoittunut stm Piirto sai tämän tapauksen seurauksena kulkea elämänsä loppuun asti toinen jalka suorana. Sirpaleen polveensa saanut Erkki Lame kävi sidotuttamassa haavansa, sai lomaansa vähän jatkoa ja selvisi ilman pysyviä vaurioita. 

Muistan vieläkin elävästi kolmannen tulitukseen joutuneen, Toivon ja hänen vaimonsa Meerin reagoinnin tapahtuneen jälkeen. Vaimo tuli veneen rantautumispaikalle polkupyörällä, ja hänellä oli tietysti huojentunut olo, kun näki miehensä säilyneen ehjänä. Kun tilanne oli ohi ja lähdimme paikalta koteihimme, niin nuoren miehen huomioni kohdistui tuohon naapuripariskuntaan. Kun he lähtivät ajamaan kotiinsa pain, istui Meeri-vaimo tavaratelineellä.  Kuinka hellästi hän otti miestään kiinni vyötäröstä ja kasvoista loisti kiitollisuus ja onni, kun sai pitää rakkaansa ja vielä ehjänä. Heillä oli silloin viiden vuoden ikäinen poika, joka muistaa hyvin tapauksen. Osmo-poika asuu Littoisissa ja hänen vanhempansa, nyt jo molemmat yli 80 -vuotiaita, asuvat Piikkiön Toivonlinnassa.

Mikähän ilkivalta lie ollut neuvostolentäjien mielessä, kun tulittivat yksinäistä soutuvenettä alueella, jossa oli selvästi siviiliasutusta. Eivät voineet nähdä ja tietää oliko veneessä sotilaita vai siviili-ihmisiä. Ehkä nauroivat partaansa, kun näkivät, kuinka veneessä olijoille tuli kiire. Tuolloin ei ihmishengille laskettu paljon arvoa.

Tämä tapaus kertoo, kuinka turvatonta oli siviilienkin elämä takaisin vallatussa, sotatilan alla olevassa Karjalassa. Ilmavaaran lisäksi oli vihollisen desanteista merkkejä kyliämme ympäröivissä metsissä. Oli myös räjähdysvaara sodan jälkeisessä maastossa.

Yllä kerrotun tapauksen muistavia ihmisiä on keskuudessamme vielä monia. Lämpimät, muistojen siivittämät terveiset kaikille entisen kotikylämme Kaipialan ihmisille.

Kaipiala talo talolta Aarne Rusin riimittelemänä 

Artikkeli "Kaipiala talo talolta Aarne Rusin riimittelemänä" kirjasta "Uusikirkko - kylät kujasineen"

Kun tultiin Jäppilästä kirkolle päin,

niin alkavat talot nimeltään näin.

Ensin on Huoposen Matin talo ja maat,

heillä oli lähellä sieni- ja marjahaat.

Sitten oli Eemelin talo ja tontti,

jotka hän Suojasen Toivolta osti,

kait muistatte Olga Suojasta,

tuota Kurpan Bertan siskoa.

Sitten tuli eteen talo,

ennen asui sitä Ida, Rudolf ja Valo.

Ei ollut talo enää Takkisen,

vaan tuli se taloksi Lotsarien.

Alemmas tultiin yhä vaan,

Rajamäkeä kohti Kaipialaan,

oli mäen alla sivussa kanto ja risti,

sen jälkeen tuli pelto ja näkyi Wisti.

Oikealla oli metsä jota käytettiin karjahakana,

sen jälkeen oli versta metsän takana,

siellä sai moni leipää ja työtä,

Wistin johtaman työn myötä,

vastapäätä asui Wist itse taloa,

muistamme hyvällä tuota miestä jaloa,

samalle puolelle oli myöskin luvassa,

joskus poiketa "sulatus-tuvassa".

Vastapäätä oli mökki, Neiti Saarmanin,

tuon kaikkien tunteman maalarin,

oli mökki päreillä vuorattu,

ja lemmikkieläimiä tontille haudattu.

Sitten vasemmalle etenee muistojen palo,

siinä oli Paavo-Hermanin talo,

sen myöhemmin omisti Herman Wisti,

siinä oli kiillottajia ja asui Senni Piltsi.

Seuraavaksi talo Herman ja Tilda Harmaan,

heidät kaikki muistavat varmaan.

Ojan takana asui Linkan Pekka ja Miina,

heidän pientä taloaan pidettiin kauniina.

Tien vieressä Kylän kauppapuoti,

jota Suven Aarne hoiti,

myöhemmin oli Nikkanen,

hoitajana kaupan sen.

Tien toisella puolella oli koulu suuri,

siinä oli meille sivistyksen muuri,

opettajana monien lapsien,

me muistamme Salme Karttusen.

Sitten kauempana metsän reunassa,

Siellä luonnon rauhassa,

oli mökki pieni ja matala,

siellä asuivat Vasili ja Annuska.

Pientä mäkeä koululta alaspäin niin,

silloin törmättiin Tukiaisiin,

he vuokralla asuivat talon tään,

ei joutanut olemaan tyhjillään,

myöskin Oskari ja Elsa Huoponen,

oli tämän talon vuokralainen,

Oli kohtauspaikka monien,

luona Lauri ja Aune Tukiaisen.

Vastapäätä oli talo suuri ja valkoinen,

kaikki muistamme Aleksanteri Kankaisen,

oli kylämme puutavaramies,

hän kaikki kaupan niksit ties.

Vastapäätä ohi suuren kuusen,

tulemme taloon uuteen,

joka valmistui juuri edellä sotien,

se oli Eino ja Martta Kankaisen,

ei kerinnyt kauan asua,

nuoripari omaa kotia.

Sitten oli talo Ville Kankaisen,

tuo postinhaku paikka monien,

vähän alempana oli paja,

ja sen jälkeen tulikin oja ja kylän raja.

Vastapäätä oli talo jossa ennen oli

Valotan viiri,

viimeiseksi sen omistivat Laineen Eino ja Siiri

Vielä luettelemme taloja yhä,

on vain suuntana Kurpan kylä.

Ensin on Israelin tienhaara ja sulku,

näin etenee toiseen suuntaan kulku.

On kulmassa talo, tiessä kiinni,

Israel Hietasen,

tuo talo myllyn ja sahojen.

Kauempana rannassa Palteen Einari ja Katri,

mies tunnettiin kylällä ahkeraksi kalastajaksi.

Nousemme pienen mäen ylös,

ja katsomme vasempaan,

silloin näemme Onni Vuotilaan.

Oli kirvesmiehenä verraton,

myös hänen talonsa tiessä kiinni on.

Seuraavaksi on Hannu-Salu ja Anna,

heidän talonsa ei karjaa kanna,

oli tontti pieni ja moni ties, 

että Salomon Kurppa on kirvesmies,

hän muualta ansiot kotiin toi, 

oli ostettava leipä sekä voi.

Anna-vaimonsa, oli harras uskossa,

monille lapsille tuttu pyhäkoulussa.

Vastapäätä muistamme talon sen,

oli Juhana Hietasen,

joka vuosia ennen sotia kuoli,

jäi Elsa vaimolle talosta huoli,

hyvin hän naisena tilan hoiti,

lisätoimena heillä oli kuljetus postin.

Matka jatkuu ja oikealla niin,

me katsomme Helena Surotseffiin,

oli talo harmaa ja matala,

mutta sisällä ahkera asuja,

kun miehensä meni Venäjälle,

jäi lapset yksin elättäjälle,

uusi keskeneräinen talo vaan,

jäi sodan jalkoihin palamaan.

Eteenpäin kun kuljetaan,

koivukuja oikealla professori Reinin huvilaan,

jota vain kesäisin asuttiin,

talo oli suuri ja valkea, aivan järven rannalla.,

Nyt lähdemme matkaa jatkamaan,

noin puolikilometriä vaan,

oikealle kun katsotaan,

on viisi taloa tahollaan.

Ensin on Laineitten komea talo,

josta tapahtui autojen puutavara ajo,

heillä myöskin maata viljeltiin,

ja karjaa kasvatettiin.

Laineen mailla oli myöskin talo

jossa oli uusi sävy,

sen oli rakentanut talon vävy,

Toivo Uuttu Meeri vaimoineen,

oli juuri muuttanut asumukseen,

sota senkin kodin uutena vei,

sitä ehkä kaikki muista ei.

Sitten on seuraavaksi nuorisoseuran talo,

jonka seuran piti toiminnaltaan olla tavoitteeltaan jalo.

Vielä pätkä eteenpäin näin,

ja katsomme ylämäeltä alaspäin,

koivukuja rantaan päin käy,

eiköhän siinä Poutiaisen talo näy,

tila on mailtaan mahtava,

ja pihassa iso kivinavetta,

Ilmari ja Anna lapsineen,

ovat tottuneet työn paljouteen.

Vieressä talo viimeinen,

on lähinaapuri Poutiaisen.

Viljam Rusi perheineen,

sijoittui taloon viimeiseen,

oli paikka rannalla kaunis niin,

sai monet kävijät ihastuksiin.

Tässä oli talot kaikki nää,

ei enempää eikä vähempää,

Toivon Teidän kaikkien muistavan,

meidän rakkaan kaivatun Kaipialan.

Turussa 10.11.1989 Aarne Rusi