Ylös   Johanneksen muistoja matkan varrelta

Varhaislapsuuden muistoja
     Minä olen
     Onnellinen Robert
Sortavalassa
     Oma äiti on lapselle rakkain
     Musta enkeli
     Vieläkin Sortavalassa
Lapsuuden rakkaassa kodissa
     Maan päällä paikka yksi on ...
Kiirastuli
     Johannes Patmoksella
     Emmanpoika
     Saarnakivi
     Veroraha
     Toinenkin lantti
     Kampa
     Kaksipuolinen kampa
     Pienet paimenpojat
     Pieni vanki
     Aamulla
Niin monta mennyt on vuotta ...
     Kun enkeli varjeli
     Kivisota
     Jäämäki
     Vorotti
     Tynnyri
     Ampiaispesä
     Teatteri
     Pippelileikit
     Melkein viaton
     Myös sairaus voi kohdata
     Koulu
     Kouluun
     Kukaa ei tiijä
     Hiihtoretki
     Koulutiellä
     Syyllinen
     Sinun rauhasi anna mulle

 

Tänään (1995)

Olen nyt  kuusikymmentäviisivuotias. Viimeistään tässä iässä muistot palaavat menneisiin. Varhaislapsuus ja siihen liittyvät rakkaat ihmiset, vanhemmat ja sisarukset, kuuluvat siihen piiriin, joka herättää parhaat ja lämpimimmät muistot. On myös muistoja, jotka tuntuvat kipeiltä ja ahdistavilta. Kuitenkin tällaiset muistot korostavat kauniiden ja hyvien muistojen merkitystä. Synnyin Viipurin läänin Uudenkirkon Kaipialan kylässä joulukuun 3. päivänä 1930. Päivä oli myös äitini syntymäpäivä. Hän täytti silloin 27 vuotta.

 

Varhaislapsuuden muistoja

Minä olen

 

Ensimmäinen muistikuvani, tai ainakin voimakkain, on hetki, jolloin tajusin olemassaoloni ja yksilöllisyyteni. En tiedä kuinka vanha silloin olin, mutta aika pieni taapero kuitenkin. Oli kesäinen aamu. Olin syntymäkotini pihalla. Näin kupumaisen sinisen taivaankannen, joka rajoittui sahalaitaiseen metsään. Ympärilläni oli vihreät puut ja pellot sekä tyyni Halolanjärvi. Yhtäkkiä huomasin, että minä olen. Silloin ympärilläni oleva näkymä oli minun maailmankaikkeuteni. Silloin mieleeni tuli ajatus, että joskus vielä käyn katsomassa, mitä tuolla maailman reunoilla on. Eivät ne reunat näyttäneet niin kovin kaukana olevan.  Myöhemmin, kun jouduin kulkemaan maailmassa, havaitsin, että maailmankaikkeuden rajoilla oli sama ominaisuus kuin on kangastuksella Saharan erämaassa. Kuljettaessa eteenpäin, myös rajat loittonevat.

 

Onnellinen Robert   

 

Toinen muistikuvani sisältää onnen tunteen latauksen. Tämänkin muiston syntymäpaikka oli kotini pihalla. Silloinkin oli kaunis kesäpäivä, niin kaunis, kuin se vain voi olla Halolanjärven rantamaisemassa. Aurinko paistoi ja oli suloisen lämmin. Järveltä lipui vene kotirantaan ja siitä asteli kotiamme kohti nuori mies. Tulija oli äitini veli Robert -eno. Enon ehtiessä lähelleni, sanoin hänelle: "Autuaitii loope", -autuas Robert-. Näkymän kauneus synnytti minussa suunnattoman onnen tunteen ja tähän piiriin astui myös eno. Myöhemmin Robert-eno kaatui sodassa. Kunnioitan hänen muistoaan!

 

Sortavalassa

 

Oma äiti lapselle rakkain   

 

Toisinaan olin joitakin aikoja isän syntymäkodissa Sortavalan kylässä mummon ja äijän hoivissa. Silloin tädit sekä Hugo-setä olivat vielä nuoria ja asuivat kotona. Näin perhe muodostui aika monesta jäsenestä. Erään kerran, lienee ollut ensimmäinen tällainen kyläilykerta, isä ja äiti tulivat noutamaan minua kotiin. En tiedä, kuinka monta päivää olin mummolassa ollut, mutta tänä aikana olin unohtanut kotini sekä isän ja äidin. Muistan, kun minua ojennettiin äidin syliin, ujostelin sekä äitiä että isää, sillä olin vieraantunut heistä. Vieläkin tunnen, kuinka valtava tuo ujouden puuska oli. Kun äidin käsivarret kietoutuivat ympärilleni, oli ujouteni poissa ja onnellisena pienet käteni kietoutuivat äidin kaulaan. Samalta kertaa on hämärä muistikuva kotiin paluusta. Olin täysin unohtanut oman kotini, ja kaikki oli uutta ja outoa. Katselin ihmeissäni ympärilleni. Muistan tuvan ja kamarin väliset valkoiset ovet, jossa oli kiiltävät messinkirivat. Kamarissa oli muhkeat topatut nojatuolit. Tartuin kaksin käsin oven ripoihin ja aloin keinua ovella. Nämä ovat ainoat muistikuvat tästä kotiinpaluusta.

Edellä mainitsemiini nojatuoleihin liittyi myös eräs varhaislapsuuden muistikuva. Kylässämme pidettiin hengellisiä kokouksia. Eräs saarnamies, nimeltään Albin Ordning, oli meillä majoituksessa. Hän oli ammatiltaan puuseppä. Mainitut nojatuolit lienevät olleet venäläisvalmisteiset ja lienevät jääneet meille kotimme entisiltä asukkailta, pietarilaiselta herrasväeltä. Kotimme oli näet ollun ennen Lampaalan hovi. Venäjän vallankumouksen seurauksena venäläiset herrasväet joutuivat luopumaan huviloistaan. Mainittakoon tässä välissä, että kotimme pihapiiristä oli siirretty yksi huvila Naantaliin, ja on se siellä vieläkin. Siinä toimii Ruonan koulu. Kyseiset tuolit olivat ruskeaksi petsattua tammea. Ajan myötä niiden liimatut liitokset löystyivät ja alkoivat liikkua ja natista. Varmaankin Albin tahtoi tehdä jotain korvatakseen siten majoitustaan. Hän irrotteli osat saumoistaan, puhdisti niistä pois liiman sekä hankautuneen purun liimatakseen osat jälleen yhteen. Minä toimintatarmoisena kaverina menin kutsumatta apulaiseksi. En tiedä, mitä pahaa tein, mutta ainakin aiheutin ilmeisesti aikamoista haittaa, sillä Albinin pinna paloi ja hän haki avuksi "koivumäen herran". Sillä hän veteli minua paljaalle takapuolelle. Muistan, kuinka ankarasti kirveli. En ymmärtänyt tätä ja ihmettelin kovasti. Kaipa se on niin, että "joka kuritta kasvaa, se kunniatta kuolee". Eivät minun ja Albin-sedän välit tästä särkyneet. Albin sekä hänen vaimonsa Olga ovat olleet jo monia vuosia Herran levossa ja siunaan heidän muistoaan.

 

 

Musta enkeli   

 

Palataanpa taas Sortavalaan.

 

Olin erittäin toiminnanhaluinen lapsi. Tiedonjanolla ja kiinnostuksella ei tuntunut  olevan rajoja. Niinpä se kerran taas, ollessani äijän luona hoidossa, johti erittäin järkyttävään kokemukseen. Aikuiset sanoivat minun olevan tuhma ja kova tekemään pahojani. Itse en lainkaan ymmärtänyt sitä, vaan olin ihmeissäni. Päivissä oli paljon tunteja, oli vilkas mielikuvitus ja kova tarve tutkia kaikkea. Kuljeskelin umpipihassa ja taisin joskus livahtaa jostain pihan ulkopuolellekin. Aiheutin paljon vahtimista ja olin suuritöinen hoivattava. Pihapiirissä oli erilaisia rakennuksia ja oli myös kärryvaja. Sen pariovet olivat houkuttelevasti auki ja kuin itsestään se veti pienen pojan sisälle. Vajassa oli ajokaluja ja monenlaista romua. Lattialla oli puulaatikko, jossa oli joitakin työkaluja ja mitä kaikkea lienee ollutkaan.  Totta kai laatikkoa oli tutkittava. Jokin työkalu sieltä tarttui käteen ja sen kanssa lähdin kulkemaan kenties minne. Ajan kanssa esineen kiinnostusarvo laski siinä määrin, että se vain jäi jonnekin, en itsekkään huomannut minne. Varmaan tämäntapaista "pahantekoa" oli muutakin, mutta en sitä muista, sillä olin aika pieni. Varmaankin aikuiset yrittivät saada minua parantamaan tapojani, mutta kuinka sellaisesta jota ei ymmärrä voi tehdä parannusta. Varmaankin tällaisesta "pahuudestani" johtui seuraava kokemukseni. Oli ilmeisesti keskipäivä. Väki oli aterialla pitkän pöydän äärellä, sen kahtapuolen. Päytä sijaitsi pirtissä sen merenpuoleisen ikkunan edessä. Pöydän molemmin puolin oli pitkät penkit, joilla istuen perhe aterioi. Minun paikkani oli merenpuoleisella penkillä, vastapäät pirtin ovea. Tämän penkin toisessa päässä istui äijä ja toisessa päässä taisi istua Vanda-täti. Minä söin lautaselta seisten penkillä, sillä muutoin en olisi ylettynyt syömään pöydältä. Äkkiä pirtin ovi aukeni ja siitä tuli pelottavan näköinen olio. Joku taisi sanoa, minkä kauhultani tajusin, että nyt mustaenkeli tulee ottamaan sinut, kun olet niin tuhma. Musta olento lähestyi pöytää. Hädässäni aloin liikkua kahtapuolen penkkiä etsien turvaa penkinpäissä istuvista aikuisista. Aikuiset vain nauroivat ja peloissani takerruin kiinni äijään. Minusta tuntui ihmeelliseltä, kun äijä vain naurahteli. Olin hirveän peloissani ja itkin. Silloin Vanda-täti kaappasi minut syliinsä, vei kamariinsa . Siellä hän tyynnytteli minua ja pyyhki kyyneleitä pois poskiltani. Muistan, kuinka rutistin tätiä kaulasta. Vähitellen rauhoituin ja pelko ja hätä laantui. Ihmettelen, ettei tämä tapahtuma jättänyt minuun pahempia traumoja. Myöhemmin olen ymmärtänyt aikuisten suhtautumisen, vanhaan aikaan niin tavallista tapaa, herkutella kummitusjutuilla, vasten. Nämä kummitusjutut oli vanhan ajan "televisio". Muistan meidänkin kasvupiirimme kummitusjuttujen kertomiset iltahämärissä. Vähiin tapahtumiin oli saatava jännitystä. Myöhemmin ymmärsin myös, että "musta enkeli" oli joku nuoremmista tädeistäni. Hänellä oli yllään nurin käännetty musta takki ja päässään niin niinikään nurin käännetty musta karvalakki. Ihmettelen vieläkin, kun muistan lakin vuorin tikkaukset. Kyllä piti olla pienellä lapsella terävä havaintokyky! En muista myöhemmin koskaan kokeneeni kokemastani katkeruutta ja syyttävää mieltä. Mutta todella järkyttävä kokemus oli. Myöhemmin isänä, koettuani, että ei lasten kasvattaminen aina kovin helppoa ole ja jokaiselle varmaan tulee epäonnistumisia. Vanhemmuuteen ei ole muuta korkeakoulua kuin elämä itse. Yleensä äitiys ja isyys tulevat elämän nuoruusvuosina, jolloin vielä kasvattajakokemukset puuttuvat. Kun ja jos jotain vuosien varrella oppii, tullaan jo siihen vaiheeseen, jona lapset lentävät omiin pesiinsä kokemaan kenties samoja tuntoja, kuin vanhempansakin. Kerroin tämän varhaislapsuuteni kokemuksen Vanda-tätini hautajaisten muistotilaisuudessa kunnioittaakseni hänen muistoaan. Tällä teollaan täti valloitti ikuisen tilan minun sydämessäni. Milloinkaan en ole unohtanut valkoista suojelusenkeliäni, jollainen hyvä Vanda -täti oli pienen lapsen ahdistuksen hetkellä.

 

Vieläkin Sortavalassa   

 

Sortavalasta on muistoissani eräs hupaisa juttu. Läheltä mummolaa kulki pienehkö, rakennuksen sivuitse kaartuva tie. Aina silloin tällöin tietä kulki mielestäni vanha mies. Itse asiassa hän ei kuitenkaan liene kovin vanha ollut muuta kuin minun, pienen pojan, silmissä. Jotain varsin persoonallista hänessä kuitenkin oli. Hän käveli kädet selän takana. Seurasin hänen kulkuaan tarkasti, ja mielestäni siinä oli jotain erittäin hienoa. Minusta hän oli herrasmies, vaikka en vielä siihen aikaan edes tiennyt mikä herrasmies on. Enpä sitä nytkään vielä oikein taida tietää. Mutta niin suuresti hänen esimerkkinsä minuun vaikutti, että myös minäkin aloin paseerata kädet selän takana. Aikuiset huomasivat sen ja arvasivat, mistä tämä oli lähtöisin. He nauroivat ja puhuivat tästä miehestä. En kuitenkaan enää muista hänen nimeään ja sitä tarinaa, jonka kuulin tästä miehestä. Aikuisten nauru ja suhtautuminen sai minut hämilleen, mutta mielessäni en tinkinyt tippaakaan siitä käsityksestäni, että tämä oli hieno mies.

 

Lapsuuden rakkaassa kodissa

 

Maan päällä paikka yksi on .....   

 

Päällimmäisenä muistona lapsuuskodistani on lämpöinen rakkauden täyttämä ilmapiiri. Muistan aina äidin ja isän hellyyden sekä heidän luomansa turvallisuuden tunteen.. Vaikka joskus tuntui ankaraltakin kun tarvittiin piiskaa, mutta tuskinpa sitä milloinkaan käytettiin aiheetta. Äiti teki parhaansa ja kaikkensa lastensa ja perheensä hyväksi. Näin omin silmin, kun hän oli valmis vaikka uhraamaan henkensä lapsensa edestä. Tällainen tapaus oli mm. seuraava. Meidän kotitilamme oli pieni, eikä siinä juuri ollut metsää. Siksi polttopuut oli hankittava muualta. Äidillä oli varakas setä Aleksander Kankainen. Setä oli liikemies ja harjoitti mm. puutavarakauppaa suurehkossa mittakaavassa, jopa vientiä ulkomaille. Hän omisti metsiä laajalti ja hakkautti niitä. Tällaisen kaadon jäljiltä jäi oksia ja puun latvuksia. Myös meille kerättiin tällaista jätepuuta. Korvaus puista suoritettiin siten, että setä sai joka toisen kasan, toisen jäädessä meille. Olimme keräämässä tällaisia puita Kankaisen metsästä, joka oli melko lähellä kotiamme. Äidillä oli työvälineenä meidän "leuhko" ja joukkueeseen kuului äidin ja minun lisäkseni pienet pojat Aulis ja Anselmi. Luulen, että me poikien kanssa olimme mukana vain "päivähoidollisista" syistä. Me pojat vetelimme oksia äidin lähelle ja hän karsi ne ja laittoi jonkinlaiseen kasaan. Metsä toimitti myös hevoshaan virkaa. Siellä oli muistaakseni kolme hevosta, jotka ennen pitkää tulivat luoksemme. Yksi hevosista juoksi uhkaavan näköisesti meitä kohti ja nousi pienen Anselmin kohdalla takajaloilleen. Me kaikki pelästyimme kovin, mutta äiti nousi kirveineen hevosta vastaan huutaen ankarasti suojellakseen lastaan. Sillä oli se vaikutus, että hevonen pyörsi aikeensa ja poistui. Muista kuinka ihailin äitiä, vaikka en ehkä täysin tajunnut tilanteen traagisuutta. Pitkät päivät äiti ahersi perheensä hyväksi, eikä aina voinut pitää lapsia" käsivarrenmitan päässä", jolloin aian tuli hetkiä, joina tarmoa täynnä olevat vesselit pääsivät toteuttamaan  itseään ei- toivotulla tavalla. 1sä oli luonteeltaan lempeä, vaikkakin äkkipikainen. Äiti tunsi isän ja varoitteli meitä, että älkää suututtako isää. Joskus vaikeimpina hetkinä äiti sanoi: "Uotelkaaha, ko isä tulloo kottii ....!" Isä oli työssä Herman Wistillä ja iltaisin ja usein jopa öisin, hän teki viidenhehtaarin tilamme työt. Vaikka emme olleet varakkaita, oli meillä kuitenkin koti, vaatteet ja jokapäiväinen leipä. Sisarusten kesken vallitsi hyvä ja rakkaudellinen suhde. Vaikka oli luonnollista, että joskus myös nahisteltiin, niin jokainen kuitenkin tajusi sen suhteellisuuden, ja jokaisella oli valmius anteeksiantoon ja unohtamiseen.

 

Kiirastuli.

 

Onko tuttu sul Johannes tuol Patmoksella   

 

Kun äiti ja isä olivat tehneet omakohtaisen uskonratkaisunsa, niin saivat he monia hyviä ja todellisia ystäviä. Uskovat pitivät kokouksia joissa muun ohjelman lisäksi laulettiin paljon. En tiedä, kuinka laulavaisia isä ja äiti olivat olleet ennen uskoontuloaan, mutta ainakin sen mukana tulivat uudet laulut, ja niitä laulettiin paljon ja kokosydämisesti. Myös me lapset opimme näitä lauluja. Me sisareni Hellinin kanssa olimme siinä iässä, että me omistimme omat laulut. Hellinin laulussa oli mm. sanat:

Hellin Jeesus, kallis Jeesus, ikiautuuden se meille toi. Nimi suloinen, nimi ihmeinen, synnin vallat aina voittaa voi.

Vuonna 1949 uudistetussa "Herramme Tulee" -laulukirjassa tämän laulun sanat ovat seuraavanlaiset:

Nimi Jeesus ihanin ja rakkain Taivahassa sekä päällä maan. Rakas Jeesus, kallis Jeesus. - Mikä sointu sillä ompikaan!

Kertosäe:   ”Nimi suloinen, nimi ihmeinen! Synnin vallan ain se voittaa voi. Yksin Jeesus, kallis Jeesus! -Ikiautuuden Hän meille toi.”

Nimi Jeesus voiman suuren antaa. Nimet toiset kaikki unhoon jää. Suuri Jeesus, kallis Jeesus! Enkelitkin Häntä ylistää.

Ah, niin suuren suur on nimi Jeesus! Sepä täyttää taivaat taivahain. Suuri Jeesus, kallis Jeesus Soikoon yli laaksoin, kukkulain!

Nimi Jeesus kallis ompi mulle. Taivahan se sydämeeni tuo. Rakas Jeesus, kallis Jeesus Kasvonsa mun kerran nähdä suo.

Minun lauluni sanat taas olivat seuraavanlaiset:

Onko tuttu sul Johannes tuol Patmoksella, Ihme näkynsä, suuri, valtava? Siellä joukon hän näki lukuisan. Aivan unohtumattoman, niin valtavan.

Keitä näyssänsä tuossa hän kohtasikaan? Ne, kun pilvissä ylös temmataan, Pian Jeesusta vastaan ottamaan! Siellä heidät hän nähdä sai, Hän nähdä sai!

Ylistystä he Karitsalle veisasivat, Siihen yhdytkö kerran sinäkin? Uutta virttä jos tahdot laulaa siel, Ala ollessas täällä viel. Kun tääl´ oot viel!

Niin kuin pauhina vetten, kiitos soi kohisten, Laulu sielujen kirkastettujen. Halleluja, soi heidän huuliltaan, Sen jo oppivat päällä maan. Oi, päällä maan!

Omat Herran kun kotiin muuttaa, yö peittää maan. Armo suur on olla heidän seurassaan. Valkojoukossa siellä riemuita, iäti luona Jeesuksen, Oi, Jeesuksen!

Hengellisiä kokouksia pidettiin yleisemmin kodeissa. Myös meillä oli näitä tilaisuuksia. Eräästä tällaisesta kokouksesta meidän kodissamme minulla on muistikuva. Kokouksissa luettiin raamattua, pidettiin raamattutunteja, eli joku raamattua tunteva opetti raamatun tuntemusta. Välillä rukoiltiin. Siihen aikaan rukoukset olivat yleensä polvirukouksia. Laulua harrastettiin runsaasti. Minä olin niin pieni, että muistan tuosta meillä pidetystä kokouksesta vain yhden asian. En tiedä, mitä kaikkea ohjelmaa oli ollut, mutta erääseen ohjelmanumeroon myös minä tulin mukaan. Alkoi yleinen laulu. Minä nukuin tuvan puusängyssä, samassa sängyssä, josta kerron "Teatterissa" otsikon alla olevasta tapahtumasta. Lienen alkuun, niin luulen, nukahtanut äidin syliin ja siitä minut sitten oli laskettu sänkyyn jatkamaan untani. Kun laulu alkoi, minä heräsin siihen, pelästyin ja aloin itkemään. Syvästä unesta herätessäni tilanne oli minulle, kuin olisin ensimmäisen kerran ikinä tajunnut jotakin. Kun avasin silmäni, näin vierelläni musiikin tahdissa huojuvia naisten selkiä. Naisia istui vierivieressä sängyn laidalla ja rytmitaju kaiketi sai heidät keinuttamaan vartaloitaan. Mahdoinkohan kokea suljetunpaikan kammoa selkämuurin takana. Minua alettiin tyynnyttelemään, mutta jostain syystä minun oli vaikea lopettaa itkuani. Tajusin kyllä, että eihän tässä mitään hätää olekaan, mutta häpesin itkuani ja häpeääni kätkeäkseni jatkoin itkua. Vähitellen minut kuitenkin saatiin tyyntymään.

 

Emman poika   

 

Paitsi ikiomia lauluja, oli meillä myös nimikkotädit.

 

Saarnakivi    

Hengellinen ilmapiiri kuului erottamattomasti lapsuuskotiini. Siitä tuli luonnollinen elementti myös meille lapsille. Ei ollut mitenkään outoa, että mielellämme seurasimme kokousten tapahtumia sekä niiden ihmisten elämää ja edesottamuksia, jotka kuuluivat siihen yhteyteen. Vierailevissa saarnamiehissä oli erilaisia persoonallisuuksia.

 

Veroraha.   

 

Taloutemme oli tiukka. Lapsia oli monta ja jokaiselle tarvittiin ruoka ja vaatteet. Yhteiskunnan taholta ei ollut mitään tukea, lapsilisistä ei ollut tietoakaan. Taloudellista asemaamme vaikeutti suuresti nuorisoseuran painostus perhettämme kohtaan. Vuosikausia kestänyt käräjöiminen vaati paljon varoja. Kotitilan ostoon tarvittu laina oli hoidettava, oli maksettava lyhennykset sekä 10% korko. Lisäksi oli vielä verot. Eräänä aamuna minut herätettiin ehkä vähän tylysti. Isä oli lähdössä työhön ja siihen liittyen hänellä oli asioita hoidettavana kirkonkylässä. Oli maksettava myös verot. Oli viimeinen veronmaksupäivä. Veronmaksua varten oli säästetty rahaa. Ken ties, siitä minulla ei ole tietoa, oli jopa lainattu sitä varten rahaa hyvältä työnantaja Herman Wistiltä. Raha oli laitettu piirongin laatikkoon. Meillä ei koskaan olleet laatikot lukossa - ketään ei osattu epäillä varkaaksi. Minä olin kuitenkin jotenkin huomannut rahat ja kiiltävä lantti houkutteli. Otin rahan. Minulla ei kuitenkaan ollut mitään käsitystä rahan arvosta, enkä osannut edes ajatella mitä sillä tekisin. Tämä lantti puuttui nyt verorahoista. Rahaa oli etsitty kovin, mutta ei ollut löydetty. Isällä oli jo kiire työhön - taisipa jopa myöhästyä - ja siksi ilmapiiri oli kireä. En tiedä mistä johtuen epäilys kohdistui minuun, mutta se osui kuitenkin kohdalleen. Siitä tuo herätys. Olin kovasti unenpöpperössä ja hieroin silmiäni. Tajusin kuitenkin mistä oli kysymys ja johdattelin isän ja äidin kätkölleni. Ei se kätkö kovin kaksisessa paikassa ollut, olipahan kyseisen piirongin jalan takana lattialla. Sinne ei kuitenkaan oltu osattu katsoa. Isä piti minulle vakavan puhuttelun, mutta en muista, sainko vitsaa. Vaikka en oikein tajunnutkaan asiaa, oli minulla paha olla. Yhteiskunta sai ainakin omansa ja minä yhden lisäaiheen muisteloihini.

 

Toinenkin lantti   

 

Oli kaunis sunnuntaipäivä. Isäkin sai olla kotona ja levätä vähän. Isä oli aika lapsirakas ja hän osoitti myös sitä. Muistan, kun monta kertaa hän otti minutkin vahvoihin käsiinsä ja lennätteli ylöspäin. Koskaan ei tullut epäilystä ja pelkoa, että alas tullessa isä ei saisikaan kiinni. Voi sitä ilon remakkaa ja riemua! Myös lämpimänä ja rakkaana on muisto isän kotiintulosta työpäivän jälkeen. Aivan pienenä en tuntenut kelloa, ja vaikka olisinkin, niin kiireeltä ja menolta ei kellon katsomiseen olisi aikaa ollutkaan. Myöskään ajan taju ei ollut aivan täsmällistä, niin kuin ei isän kotiintuloaikakaan. Joskus kuitenkin sattui huomaamaan jo kaukaa tiellä tulevan isän. Silloin pienet jalat viipottivat veräjälle isää vastaan. Ja syliin pääsy oli taattu. Voi, kuinka suurta, lämmintä onnea, olikaan olla isän sylissä. Vain pieni viaton lapsi voi kokea niin aitoa rakkautta. Nyt levollisena sunnuntaina isä alkoi leikkiä kanssani. Hänellä oli vanhanaikainen suurikokoinen viidenpennin kolikko. Istuimme hajareisin lattialla ja heitimme rahan  vuorotellen pyörimään toisillemme. Ei siinä sen suurempaa tarvittu ilon syntymiseksi. Tätä jatkui aikansa, kunnes minä sain päähäni, että otan rahan itselleni. Puristin lantin pieneen kouraani ja ilmaisin jotenkin aikomukseni. En minä rahasta mitään ymmärtänyt, enkä varmaan tiennyt, mitä sillä tekisin. Leikki vain oli hauskaa ja luulin, että isä voi tuosta noin vain antaa lantin minulle. Isän kasvot kävivät vakaviksi ja hän torui minua. Pelästyin ja tunsin olemuksessani tuskaa. Koin suuren pettymyksen siitä, että hellästä isästä löytyi tämän kaltaista ankaruutta. Niin pieni koura aukeni ja luovutin lantin isälle. Ei ollut enää motiivia jatkaa leikkiä. Äsken vallinneen ilon sijaan tuli surullinen apeus. Mutta lapsi on lyhytjännitteinen, eikä kestänyt kauan, kun suhde isään oli entisellään. Aikuisten maailmassa lapsi kohtaa tilanteita, joissa "sormi menee suuhun". Kestää aikansa, ennen kuin tässä lapselle uudessa ja oudossa maailmassa opitaan aikuisten pelisäännöt

 

Kampa.    

 

Naapurinamme oleva nuorisoseuran talo oli pelottava, mutta samalla kiehtova ja puoleensa vetävä paikka. Herkästi askeleemme veivät myös sinne. Kerran matkasimme sinne yhdessä, minä, Aulis ja Anselmi. Minä olin silloin vielä alle kouluikäinen ja "pienet pojat" vieläkin pienempiä. Tulimme seinustalle, jossa oli suuria ikkunoita. Erään ikkunan laudalla oli kampa. Mielestämme se oli arvoesine ja oli siksi pelastettava hukkapaikastaan. Sen verran minä tajusin, että homma oli erittäin uskallettu. Lienen minä ollut suunnitelman arkkitehti, mutta ajattelin, että on parempi välttää operaation omakätistä toteuttamista ja antaa se "pienien poikien" tehtäväksi. Niinpä sitten etsimme tukevan osankarahkan ja Aulis taisi olla "likaisen työn tekijä". Lasi helähti rikki ja niin kampa saatiin "pelastetuksi". Oli kuitenkin niin ikävästi, että talossa oli sisällä Olkkosen Ville -niminen nuorisoseuralainen ja hiiskumatta hän seurasi poikien puuhia. Kun nuorisoseura vainosi perhettämme, niin oli erittäin tärkeää, että saatiin osoitettua perheemme "rikollinen ominaisuus". Siksi Oikkonen oli hiljaa eikä paljastanut itseään, estääkseen näin meitä toteuttamasta "rikollisia" aikeitamme. Nuorisoseurasta otettiin yhteyttä isään ja vaadittiin häntä laittamaan uusi lasi ikkunaan. Emme saaneet vitsaa. Isä ymmärsi, että me pojat olimme liian pieniä ymmärtääksemme tekomme. Sen sijaan isä oli valinnut toisenlaisen, viisaamman ja paremman, tavan käsitellä minua. Totta kai isä tajusi, että minä olin varsinainen syyllinen. Isä osti ikkunaan tarvittavan kokoisen lasin ja laittoi sen paikalleen. Olin kylällä isää vastassa, kun hän tuli kotiin ja kantoi ostamansa lasia. Niin "tajuton" olin silloin vielä, että koko asia oli jo haihtunut mielestäni ja vasta nähdessäni isän kantavan lasia, asia taas palautui mieleeni. Muistan, että koska olin unohtanut jo koko asian, niin menin isää vastaan iloisena ja odottavan. Yhdessä isän kanssa kävelimme kotitietä ja isä kantoi lasia. Samalla isä puheli minulle kauniisti, kuinka vähissä perheen rahat ovat ja mitä tämä meille aiheuttaa. Yhtään pahaa tai tylyä sanaa isä ei sanonut. Isän kaunis puhe koski kovin omaatuntoani ja niin kipeältä se tuntui, että mieluummin olisin ottanut selkäsaunan. Tämä on yksi parhaimmista ja kauneimmista muistoista rakkaasta isästämme.

 

Kaksipuolinen kampa.   

 

Ennen toista maailmansotaa ja sodan aikana olivat syöpäläiset tavallinen vitsaus ihmisille. Silloin ei ollut vielä keksitty syöpäläisten tehokkaaseen torjuntaan soveltuvia aineita. Yleinen siisteys ja puhtaus ei ollut monissa perheissä vielä omaksuttu hyve. Oli lutikoita, kirppuja, torakoita ja täitä. Tosin ajoittaisia täiepidemioita on esiintynyt vielä aivan viimeaikoina. Äiti yritti pitää kodin puhtaana. Joka lauantai oli siivouspäivä. Silloin tehtiin kovasti työtä. Muun muassa puiset lankkulattiat kuurattiin harjoin ja luutuin. Saippuana käytettiin yleisesti kotona keitettyä saippuaa.  Tämä saippuan keitto ajoittui yleensä sian teurastuksen aikaan. Keitto tapahtui suuressa saunan malmipadassa. Äidin aherruksesta huolimatta aina silloin tällöin lutikat näyttäytyivät kodissamme. Torakat olivat meille kuitenkin täysin tuntemattomia, mutta täiltä ei kokonaan vältytty. Täitä vastaan oli hankittu kaksipuolinen kampa. Kammassa oli harva ja tiheä puoli. Oli myös täi- ja saivarjahteja. Tällainen toiminta oli perhettä erittäin paljon sosiaalistava tapahtuma.  Siinä käytiin järjestelmällistä pyydystämistä lähimmäisen kuontalossa. Saalis, täit tai saivareet, litistettiin hengiltä kynsien välissä.  Muistan kuinka läheistä yhdessäoloa tällaisessa tilanteessa sai kokea. Luulen, että ei ole mitään muuta perheen jäseniä niin lähentävää, kuin tällainen täisafari on. Sen ovat apinatkin hoksanneet. Kaksipuoliseen kampaan liittyy eräs muistoni. Meillä oli käymässä eräs isän serkku perheineen. En muista, olivatko he meillä kauempaa kuin yhden yön. Aamun kuitenkin muistan. Kun vierailijaperhe heräsi, niin alettiin heidän pieniä lapsia pukea ja kammata. Tähän puuhaan osallistui myös meidän äiti. Meidän kaksipuolisella kammalla hän kampasi pikkuserkkujen hiuksia. Vieläkin tunnistan sen kalvavan mustasukkaisuuden tunteen, jota koin nähdessäni tämän. Isompana ymmärsin, että tällaisen tuskan aiheutti pelko siitä, että tulee äidin hylkäämäksi. Pelko, että toinen, vieras lapsi, otta minun paikkani äidin sylissä. Ja kun vielä kampaa meidän kammalla! Ei siitä kuitenkaan pysyviä traumoja seurannut. Tämän muistoni olen kertonut yhdelle asianomaiselle pikkuserkulle. Näin ehkä vielä aikuisinakin ymmärrämme paremmin toisiamme. Omastaan jakaminen ei aina ole ihan kivutonta.

 

Pienet paimenpojat    

 

Meillä oli vähän karjaa. Oli sika, muutamia kanoja ja toisinaan myös lammas pari.  Lehmiä oli kaksi tai kolme. Niitä paimennettiin joko pellolla tai "väljällä maalla". Tällainen "väljä maa" oli metsää, jossa kylän karjaa laidunnettiin. Tällainen tapa oli ennen yleistä ja sillä on vanhat perinteet, jo ajalta ennen isojakoa. Ennen isojakoa pellot ja metsät olivat kylän yhteistä omaisuutta, josta jaettiin palstat kunkin talon ja asukkaan viljeltäväksi. Me Aarnen kanssa paimensimme meidän lehmiä. Meillä oli mukana vähän evästä jota nälän tullessa nautimme. Muistan, kuinka hyvää oli leipien välissä oleva, äidin paistama muna. Muna oli herkkua, jota ei saanut jokaiseen mielitekoon, vaan oli pidettävä tarpeen mukaista säännöstelyä. Metsässä oli monenlaista hauskaa. Oli pajupillin ja muiden pillien ja torvien väsäämistä. Oli mustikoita sekä makeita mansikoita. Oli jutunkerrontaa ja joskus laulaa huikattiin. Mieluista oli myös ampiaispesien hävitys, josta toisaalla kerron. Oli myös pelonaiheita. Lievä sellainen oli kyyn mm. pelko. Vaikka olimme kuulleet juttuja menninkäisistä ja kummituksista, niin päiväsaikaan emme sellaisia osanneet pelätä. Ja jotenkin alitajunnassamme ymmärsimme niiden kuuluvan satujen piiriin. Vakavampi pelonaihe oli naapurikylän Kurpan pojat. Kun satuimme kohtaamaan metsässä, niin uhkasivat he meitä selkäsaunalla. Kerrankin uhattiin tappaa Aarne. Ja pojilla oli myös puukot mukana. Kaiken lisäksi pojat olivat meitä vanhempia ja kookkaampia. Luulen, ettei pojilla kuitenkaan ollut enempää tarkoitusta kuin mahtailla. Todennäköisesti he kokivat vallan hurmaa, kun näkivät, että me pelkäsimme ja tiesivät kokonsa ja lukumääränsä perusteella omistavansa yliotteen meistä. Minä koin tilanteen jotenkin ambivalenttina. Toisaalta pelkäsin ja toisaalta luotin Aarnen kaikkivoipaisuuteen. Olihan Aarne minun idolini ja sankarini. Ajattelin, että kun Aarne on mukana, niin ei ole hätäpäivää. Se oli jotakin sama kuin on: "Kyllä meidän isä teidän isän voittaa". Ehkä tällaisia kokemuksista kuitenkin oli seurauksia. Muistan kuinka vaikeaa joinakin aamuina oli metsään lähtö. En tiedä, oliko suurena syynä laiskuuteni, vai edellä kertomani syyt ja se, että joskus päivä metsässä tuntui kuolettavan pitkältä. Ainakin kerran muistan tehneeni niin, että kun tiesin aamulla metsään lähdön olevan edessä, niin piilouduin navetan taakse lantakasan kylkeen. Äiti Huusi: "Johannes, Johannes!" Taisi huutaa montakin kertaa, mutta minä olin aivan hiljaa. Lopulta Aarne lähti metsään ilman minua. Olin vielä hyvän tovin hiljaa piilossani ja palasin sitten kotiin. Ajattelin, että eivät ne minua enää sinne metsään lähetä. Eivätkä lähettäneetkään. Äiti Vain sanoi: "Missäs sie olit, nyt Aarne joutui lähtemään yksin". Muistan, kuinka omaatuntoani kaihersi. Olin todella pahoillani, että Aarne joutui yksin metsään. Vieläkin olen siitä pahoillani. Anteeksi rakas Aarne veljeni! Muistan vielä erään toisen metsään lähdön. Äiti päästi lehmät kytkimistään ulos navetasta. Hän otti käteensä jostain lyhyehkön oksankarahkan, jolla hän hätyytteli lehmiä matkaan. Ilman sitä lehmät olisivat hajaantuneet johonkin pihapiiriin ja lähtö olisi viivästynyt. Pihapiirissä oli myös lanttuja, kaalia ja muita vihanneksia kasvamassa. Jos lehmät olisivat saaneet toimia oman mielensä mukaan, niin pian vihannekset olisivat olleet lehmien vatsassa. äiti tuli muutamia kymmeniä metrejä meidän mukanamme, auttaen meitä ajamaan lehmät kauemmaksi. Ennen kuin hän palasi takaisin, antoi hän minulle kädessään olevan karahkan piiskaksi. Otin sen käteeni ja kannoin sitä koko päivän metsässä. Mielestäni se ei oikein hyvin vastannut tarkoitustaan. Olisin mieluummin ottanut pitemmän vitsan, mutta en voinut heittää sitä pois, olinhan saanut sen oman rakkaan äitini kädestä. Muistan, kuinka se karahka edusti minulle äidin rakkautta ja kiintymystä.  Kiitos, äiti rakkaudestasi!

 

Pieni vanki.   

 

Meitä oli liuta lapsia kotini pihapiirissä. Oli omia ja naapurimme Poutiaisen lapsia. Menimme leikkimään meidän saunalle. Sisareni Kerttu taisi olla silloin sen joukon vanhin ja siten johti leikkejämme. Aikamme leikittyämme joku keksi, taisi ehkä olla Kerttu, että lähdetään pähkinäpensaille syömään pähkinöitä. Jonkun mieleen tuli sitten, että minä olen liian pieni lähtemään mukaan. Olisin kuitenkin tahtonut lähteä toisten joukossa ja osoitin tämän käytökselläni. Sitten joku keksi, että teljetään Johannes saunaan niin kauaksi kuin me toiset olemme poissa. Ja tämä aie toteutettiin. Saunan ovi teljettiin ulkopuolelta. Sauna oli savusauna ja se oli nokisen musta. Siellä minä istuin ja mietin, mitähän tästäkin tulee. Vähitellen olo alkoi tuntua hyvin kolkolta. Mieti, että jotain on tehtävä päästäkseni pois vankilastani. Aikani mietittyäni tuskastuin ja kaikin voimin löin nyrkilläni ikkunaan. Lasi helähti rikki ja sirpaleet putosivat alas. Terävät lasinsirpaleet haavoittivat kuitenkin käteni ja alkoi vuotaa verta. Saunapenkiltä kiipesin ikkunalaudalle ja pudottauduin siitä ulos. Pääsin siitä kotiin ja sidottavaksi. En enää muista, miten asian loppuselvittely tapahtui, mutta kokemastani ei jäänyt mieleeni parasta varhaislapsuuteni muistoa. Luulen, että Kertun kinttuja vähän ropsuteltiin vitsalla.

   

Aamulla.   

Varhaiseen lapsuuteeni liittyy myös yksi erittäin lämmin ja herttainen muistikuva. Aamuisin isä ja äiti heräsivät aikaisin. Äiti valmisti aamupalan heille, sekä isälle eväät pitkää työpäivää varten. Varhaisen aterioinnin jälkeen isä lähti polkupyörällä tai jalkaisin työmatkalle ja äiti navettaan aamutöihin. Ruokittuaan karjan, siivottuaan navetan ja suoritettuaan aamulypsyn, hän palasi tupaan. Tuvassa hän laittoi maidon separaattoriin ja alkoi kiertää kammesta. Separaattori hyrisi ja äiti lauloi mukana. Hänen laulamansa laulut olivat hengellisiä. Äidin ääni oli kaunis ja tähän lauluun minä yleensä heräsin. Tunne oli autuas, päivä alkoi ihanasti ja eväät päivää varten oli saatu. Eräs lauluista kuului jotenkin näin:

 

Älä itke, sydän parka, synnin haavat kirvelee.

Älä itke, sydän arka, Herra haavat voitelee!

Risti veri riittää vielä, synnistä se pestä voi.

Nosta pääsi ristin tiellä, Jeesus kaiken anteeks soi.

 

Näin tietämättään äiti valmisti lapsilleen eväitä elämän matkalle. Hän piirsi meille kartan, joka johdattaa meidät lähteelle josta saamme avun ja lohdutuksen silloin, kun synnin haavat kirvelevät. Siunattu Äidin muisto!

 

Niin monta mennyt on vuotta.   

 

Usein me lapset järjestimme aikuisten tapaan "juhlia" tai muita mielikuvitustilaisuuksia. Kun löysimme kuolleen linnun, niin järjestimme sille hautajaiset. Ruumisarkuksi kävi hyvin jokin pieni pahvilaatikko, jonka verhoilimme joillakin räsyillä ja paperilla. Sitten teimme jostain risuista tai puista pienen ristin, kaivoimme haudan ja näin olimme valmiit hautajaisiin. En muista, pidettiinkö joitakin puheita, minulla on se kuva, että ei olisi pidetty, mutta ainakin kovasti laulettiin suruvirsiä. Näiden laulujen sanat ja sävelet olivat spontaaneja, itse tehtyjä. Mutta niin todentuntuisia ne olivat, että me itkimme oikein aidosti ja tunsimme surun. Joskus meillä oli kokous tai pyhäkoulu ja niissäkin laulettiin ja itkettiin ihan aidosti. Kerran olimme meillä kotona. Äiti oli jossain kylällä asioillaan, taisi olla mummolassa. Ja meillä oli laulutuokio. Lauloimme monia lauluja, niitä en enää muista, paitsi yhtä. Lauloimme. "

Niin monta mennyt on vuotta, ajan pitkän virtahan, kun äitini armas multa jo hautahan peitettiin.

Minä muistan selvään vielä, kun seisoin hänen haudallaan ja itkien katselin silloin, kun he peittivät kumpuaan.

Nyt tiedän sen äitini armas, kun tuskihin tuimihin sain, Niin moni jo kyynel karvas on, on poiskiltain vierinyt pois.

Nyt rauhan enkeli taivaan, sä muistutit mielehein: kuink usein sä lapsena illoin mul kuiskailit rukouksin.

En muista enää, oliko laulussa enempää säkeistöjä ja olenko kirjoittanut nuo täsmälleen oikein. Mutta siinä laulaessamme minun pieneen lapsensydämeeni tuli suuri hätä: jospa äiti ei enää milloinkaan tulisikaan kotiin? Jos äidille on sattunut jotain pahaa. Niin kipeää se teki, että en voinut välttää itkua. Häpesin kuitenkin tätä hentomielisyyttäni ja menin puusängyn päädyn taakse piiloon itkemään. Ilokseni äiti tuli ennen pitkää kotiin ja minun tuskani laantui. Nyt rakkaan äidin kuolemasta on kulunut monta vuotta, ajan pitkähän virtahan. Tiedän. että äiti on Jeesuksen luona, jota hän rakasti. Ne monet rukoukset, joita hän on kantanut meidän edestämme on koottu kultaiseen maljaan eivätkä ne joudu hukkaan, niin minä ainakin uskon ja toivon. Riippuu minusta itsestäni, kuinka ne siemenet itävät ja tuottavat hedelmää, jotka äiti ja isä ovat tahtoneet sydämiimme kylvää.

 

Kun enkeli varjeli   

 

Eräs varhaislapsuusmuisto jolla oli suuri vaikutus minun elämääni ja persoonallisuuteni kehittymiselle

Kotini yhteydessä oli vanha terassi, "palkkooni", josta oli lattia purettu ja joka toimi puuliiterinä. Olin ehkä neljävuotias ja veljeni Aulis minua reilun vuoden nuorempi.  Iästäni en ole aivan varma, mutta arvelen näin olleen. Leikimme pihalla ja askeleemme johtivat myös Palkkooniin. Siellä maalattialla oli Klapitukki ja siihen kiinni lyöty kirves. Kirves oli venäläisvalmisteinen "leuhko", joka muistutti malliltaan meikäläistä lihakirvestä. Seinässä olevasta naulasta riippui noin kahden - kahden ja puolen metrin pituinen paksu köydenpätkä. Huomasimme naulassa riippuvan köyden ja kirves oli aika mielenkiintoisen näköinen. Mieleemme tuli, en muista kumman, luultavasti minun, että pätkitään köysi kirveellä samaan tapaan, kuin puut oli pätkitty. Kurkottelimme ja saimme köyden naulasta. Aulis alkoi syöttää köyttä pölkyllä ja minä huitelin kirveellä köyttä pätkiksi. Kirveen täytyi olla kohtalaisen terävä, että puuha onnistui. Yhtäkkiä Aulis sai päähänsä, että ei pätkitä köyttä enempää. Samalla hän alkoi pienellä kädellään siivoamaan pois köydenpalasia pois pölkyltä. Samassa hetkessä minut valtasi tavaton äkkipikaisuuden kiukku. Aivan kuin jokin pahan voima olisi sisimmässäni huutanut: iske! Jos milloinkaan, niin silloin tarvittiin suojelusenkeliä. Tämä enkeli oli paikalla ja auttoi meitä niin, että tuo kauheus ei toteutunut. Monta kertaa myöhemmin olen ajatellut, kuinka veljeni Aulis olisi ollut invalidi ranteesta katkenneen kätensä kanssa. Ehkäpä hän olisi jopa menettänyt henkensä Tämän tapauksen vaikutus minuun on ollut niin voimallinen, että olen aina esimerkiksi koulussa, tahtonut välttää osallistumasta poikien välisiin pieniin kahinoihin, ajatellen niistä mahdollisesti aiheutuvia ikäviä seurauksia. Monta kertaa myöhemmän elämäni aikana olen tuntenut luonteessani uinuvan äkkipikaisuuden uhkan, mutta tämän tapauksen muistaminen ja hyvä suojelusenkelini on estänyt tulisen luonteeni purkaukset.

 

Kivisota   

 

Monet käymistämme leikeistä olivat aika rajuja. Varsinkin poikien keskeiset leikit olivat sellaisia. Joihinkin niistä liittyi myös kipuja aiheuttavia toimintoja. Tällaisten leikkien tarkoituksena lienee ollut sisun kehittyminen ja kivun sietämiseen harjaantuminen. Vaikka ne yleisimmin olivat poikien keskeisiä, niin joihinkin saattoivat myös tytöt osallistua. Yksi tällainen leikki oli "Piru". Tässä leikissä osallistujien määrä ei ollut kovin tarkka. Yleensä osanottajia oli 3-6. Kukin osallistuja etsi itselleen pihlajasta tai pajusta tukevan tuoreen raipan. Sitten oltiin tavallisesti ympyrän muotoisessa piirissä. Joku osallistujista huusi: "Piru tulee"! Kaikki säntäsivät pakoon ja alkoi vimmattu takaa-ajo, jossa piru jahtasi saalistaan, niin kuin peto Afrikan savannilla. Kun piru saavutti jonkun pakenijan, iski hän täydellä voimalla tätä raipallaan. Pelin henkeen kuului, että itkeä ei saa eikä valittaa. Pirun uhriksi joutuneesta tuli seuraava piru ja taas samalla tavoin alkoi uusi takaa-ajo ja niin edelleen. Pakoon juoksu vaati aika paljon voimia ja kestävyyttä. Leikki jatkui toisinaan niin kauan, että se päättyi uupumukseen.

Toinen raju poikien keskeinen leikki oli kivisota. Sen esikuvana lienee ollut lumisota. Se oli kaikin tavoin muuten samanlaista, mutta panokset vain olivat kovat. Sotaan osallistui kaksi osapuolta. Kun osapuolet eivät aina olleet tasavertaiset, niin heikommalle puolelle annettiin tavalla tai toisella tasoitusta. Usein me veljekset kävimme sitä keskenämme. Tällöin osapuoliin jako perustui eräänlaiseen kaveruuteen. Kasvumme ja kehityksemme mukaan veljessarjamme jakautui eri vaiheissa erilaisiin "klaaneihin". Tähän saattoivat joskus vaikuttaa myös jotkut muut seikat. Varsinkin kasvukautemme alussa muodostuivat "klaanit" siten, että minä ja Aarne muodostimme kaveriparin. Silloin rinnakkaisparin muodostivat Aulis ja Anselmi. Oli myös kausia, jolloin Aarne isompana oli omilla teillään, tavallisesti kaveeraten Poutiaisen Paavon kanssa. Silloin me, Aulis, Anselmi ja minä muodostimme eräänlaisen trion. Jako kivisodan puoliin oli joskus kummallinen, näin jälkeenpäin ajatellen. Silloin kun me Aarnen kanssa olimme vahvassa kaverisuhteessa, niin muodostimme me keskenämme toisen osapuolen ja pienemmät pojat, Aulis ja Anselmi vastapuolen. Muistan eräänkin kerran tällaisella jaolla käydyn taistelun. Taistelu käytiin eri korkeustasoja olevassa maastossa. Korkeampi maasto oli kallio. Tämän korkeamman, taistelun kannalta edullisemman aseman, saivat Aulis ja Anselmi. Ja niin alkoivat isohkot kivenmurikat lennellä. Näitä taisteluja käytiin täydessä sovinnossa. Kaikki suojelusenkelit ja äidin ja isän rukoukset olivat nyt tosi tarpeessa. On suuri ihme, ettei mitään pahempaa sattunut. Joskus tuli kivenmurikka selkään ja sattuipa joskus päähänkin. Kipu oli saattoi olla mahtava, mutta pahemmilta vammoilta varjelluimme. Toisinaan näihin sotiin osallistuivat muutkin pojat kuin me veljekset. Erikoisen taitava kivenheittäjä oli nurmijärveläinen Martti Nurmi. 

Sivuasiana mainittakoon eräs poikien yhteinen kilpailun aihe. Lähistöllä asui mummonsa luona kuvankaunis, ruskeasilmäinen, tyttö Hilkka Åberg. Tähän kaunokaiseen pojat olivat ihastuneet. Hilkka oli jokaisen salainen rakkauden kohde. Meille harmiksi oli Soltin kartanon sikalanhoitajan poika Pentti, joka oli meitä vuoden - pari vanhempi, ja oli siten etulyöntiasemassa. Pentti pääsi muun muassa soutelemaan Hilkan kanssa läheiselle Valkijärvelle. 

Oli monia muitakin leikkejä, jotka olivat luonteeltaan kesympiä, paitsi nuolipyssyin käyty sota, jossa käytettiin terävin piikein varustettuja nuolia. Jousipyssyt oli valmistettu pontatusta lankusta. Jousi oli valmistettu katajasta. Laudan ura muodosti nuolien ohjausradan. Kerran sitten minä tein keksinnön. Mieleeni välähti että pyssy voisi toimia myös konekiväärinä. Tämä toteutui siten, että uraan asetettiin useampi nuoli peräkkäin. Näin syntyi uusi sotakeksintö ja vaara moninkertaistui. Talvisin rakentelimme lumilinnoja, kaiveltiin onkaloita ja käytäviä kinoksiin. Pihaan ilmestyivät myös porkkananenäiset ja hiilisilmäiset lumiukot. Talvileikkeihin liittyivät lumisodat, mutta ne olivat kesyjä leikkejä verrattuna kivi- ja nuolisotiin.

 

Jäämäki    

 

Seuraavan tapahtuman aikana lienen ollut kolme- neljävuotias. Kotini sisään meno kävi tasakattoisen lasikuistin kautta. Oli talvi. Suojasään seurauksena kuistin katolta oli tullut alas lunta, josta oli muodostunut "jäämäki". Ehkä oli niinkin, että isommat lapset olivat parannelleet jäämäkeä, kasaamalla siihen lisälunta, saadakseen lisää korkeutta. Ja luultavasti oli niin, että liukumisominaisuuksia oli parannettu kastelemalla mäkeä vedellä, joka sitten pakkasessa jäätyi kovaksi jääksi. Muistan hämärästi, kun olin pihalla ja lähdin yrittämään kiipeämistä mäkeen, liukuakseni sieltä sitten alas. Onnistuinkin kiipeämään vähän matkaa, mutta sitten ote ei kuitenkaan pitänyt ja  jouduin tahtomattani alas liukuun. Kuinka ollakaan, kuistin yksi ikkuna oli särkynyt ja siitä oli pudonnut teräväreunainen pala mäkeen. Onnettomuudekseni, tämä pala oli jäätynyt kyljelleen kiinni jäämäkeen ja viilsi lähes koko ranteeni poikki ulottuvan haavan. Verta alkoi vuotaa kovasti. Minut kannettiin sisälle ja ranteeseeni kiedottiin valkoinen riepu siteeksi. Minulle nousi jonkin verran kuumetta ja olin vuoteessa kipeänä. En muista enää, kuinka monta päivää jouduin olemaan vuoteessa. Tästä vahingosta jäi pysyvä muisto oikean käden ranteeseen.

 

Vorotti    

 

Talvisin kylän isot pojat rakensivat Halolanjärven jäälle vorotin. Vorotti oli laite, joka rakennettiin siten, että jäähän hakatusta avannosta lyötiin järven pohjaan riuku, joka ulottui jään yläpuolelle noin puolitoista metriä. Se oli yläpäästään reilun kymmenen senttiä paksu. Tähän yläpäähän porattiin pystysuora reikä, johon iskettiin rautatappi akseliksi. Sitten oli toinen, noin neljä- viisi metriä pitkä riuku, joka myös oli noin kymmenen senttiä paksu tyvipäästään. Tähän tyvipäähän porattiin poikittaisreikä joka oli sopiva pystytolpan rautatappiin. Kun tämä riuku asetettiin paikoilleen, niin muodostui siitä alaspäin vino vaakasuora tanko. Tämän tangon latvapäähän sidottiin naruilla kelkka siten, että se saatiin ympyrään liikkeeseen tangosta työntämällä. Vielä hakattiin jäähän akseliriukuun nähden säteittäisiä uria. Näistä urista saatiin muutoin liukkaalla jäällä pitoa jaloille työnnettäessä vauhtia kelkalle. Kun poikittaistanko oli suhteellisen pitkä, saatiin fysiikan lakien mukaan sen päässä olevalle keikalle melkoinen vauhti. Olin seuraamassa iloa, kun minua isommat lapset nauttivat tästä vauhdin hurmasta. Aikani seurattuani, myös minun mieleni alkoi tehdä kokea tuota lystiä. Pyysinkin isommilta pojilta, että myös minä pääsisin vauhtikelkkaan. Ja pojat suostuivat. Niinpä sitten asetuin kelkkaan mahalleni ja takerruin lujasti kelkan reunoihin. Vastuuntuntoisesti pojat tarkistivat, että olin hyvin kelkassa, ja että pidin oikealla tavalla reunoista kiinni. Ja niin pojat antoivat vauhtia kelkalle. Vauhti kiihtyi ja kiihtyi. Alkuriemun jälkeen minua alkoi pelottaa. Lopulta pelko kasvoi niin, että hellitin otteeni kelkasta ja keskipakoisuus voima heitti minut liukuun poispäin kelkasta. Jää oli paljas mutta rosoinen, Polvet ja kämmenet raastuivat haavoille, niin, että veri punasi jään. Muistan kauhean kivun. Minut kannettiin kotiin ,jossa rakas äitini kerran taas sitoi haavani. En muista jäikö tämä vorottikyyti viimeisekseni, tuskinpa vain, paitsi sinä talvena. Kuitenkin aika on kullannut tätäkin, sinänsä ikävää muistoa. Liittyyhän se Halolanjärveen ja kotirantaan, jossa vorotti silloin pyöri.

 

Tynnyri   

 

Oli taas kerran kaunis aurinkoinen kesäpäivä. Leikimme kotipihalla leikkejämme. Pihalla oli puutynnyri, taisi olla oikein tammitynnyri. Se lienee ollut reilun metrin korkuinen. Tämän tynnyrin me pojat keksimme leikkivälineeksemme. Nousimme vuorotellen kumolleen kaadetun tynnyrin päälle seisomaan ja saimme jaloillamme tynnyrin pyörivään liikkeeseen. Kerran omalla vuorollani tynnyrin alle jäi kivi tai jokin muu möykky, saaden tynnyrin arvaamattomaan liikkeeseen. Horjahdin alas tynnyriltä. Tynnyrissä oli leveät rautavanteet, myös sen molemmissa päissä. Yläpään vanne oli paikallaan siten, että se ylitti hieman tynnyrin reunan ja se oli kulunut ulkoreunaltaan teräväksi. Tähän terävään reunaan iski vasemman olkapääni ja tuli aikamoinen verta vuotava haava. Taaskin tarvittiin äitiä sitojaksi ja hoitajaksi. Tästäkin seikkailusta jäi olkapäähäni muistona noin kaksi senttiä pitkä arpi.

 

Ampiaispesä   

 

Kun olimme metsässä lehmiä paimentamassa tai kuljeskelimme muutoin siellä, niin aina joskus silloin tällöin näimme ampiaispesän maassa tai puun oksalla. No, oli itsestään selvää, että se oli tuhottava. Olivathan ampiaiset niin tulisen pisteliäitä ja siksi ne kuuluivat vihollisten joukkoon. Sitä paitsi, tähän tuhoamisoperaatioon sisältyi aikamoinen jännitysmomentti jota me kaipasimme arkipäivään elähdyttämään. Tuumasta toimeen, ja niin etsittiin sopivan mittainen oksa, jolla sohaisimme pesän rikki. Nyt seurasi aikamoinen kilpajuoksu. Aivan niskan tuntumassa oli pörisevä ampiainen ja kiirettä oli pidettävä. Useimmiten ampiainen hävisi kilpailun, mutta saattoipa käydä toisinkin. Joskus uteliaisuus voitti tuli käännyttyä katsomaan, kuinka pesän kävi. Tämä seikka hidasti vauhtia niin, että ampiainen onnistui tavoitteessaan. Nyt seurasi aikamoinen polte, mutta pelin sääntöihin kuului, että itkeä ei saanut. Hoitotoimenpiteetkin oli keksitty omasta takaa. Otettiin yksinkertaisesti hiekkaa tai multaa ja hierottiin sillä voimakkaasti pistoskohtaa. Tämä vaikuttikin puuduttavasti niin, että olo tuli jotenkin siedettäväksi. Myös kotimme ullakolle ilmestyi suuri ampiaisten "paperipallo". Kuinka olisimmekaan voineet olla tuhoamatta sitä. Oli vain eräs hyvin hankala ongelma. Ullakolle päästiin vain eteisen katossa olevasta pienestä luukusta ja siinäkin tarvittiin tikapuita jotka olivat hankala kulkemiskeino. Tiesimme, että jos menisimme tällä tavoin puuhiimme, niin kimpussamme olisi sata ampiaista, emmekä selviäisi pakoon hankalaa reittiämme pitkin. Onneksi emme keksineet hävityskeinoksi talon polttamista -niin tyhmiä emme sentään olleet. Näitä asioita pohtiessamme veljeni Aarnen kanssa minulle juolahti tuuma. Ehdotin Aarnelle, että otetaan iso huopa ja sen alle kätkeytyneinä sohaistaan haravalla pesä rikki. Kun sitten ampiaiset hyökkäisivät, niin oltaisiin niin kauan hiljaa suojassamme, kunnes ampiaiset rauhoittuisivat. Tämän tuuman päätimme toteuttaa. Kiipesimme tikkaita ullakolle ja toimimme suunnitelmiemme mukaan. Kaikki kävi hyvin, pesä sohaistiin haravalla ja kietouduttiin huopaan. Ympärillämme alkoi valtava pörinä, mutta ei meillä ollut hätäpäivää. Aarne ei kuitenkaan malttanut olla tirkistämättä kuinka tuho oli onnistunut. Tästä toimenpiteestä seurasi se, että syntyi pieni aukko, jota yksi ampiainen käytti salamannopeasti hyväkseen ja Aarne sai mojovan pistoksen. Ei meidän auttanut muu kuin kärsiä vahinko ja olla piilossamme odottaen parempia aikoja. Ja tulihan lopulta tilaisuus lähteä hankalasta paikastamme. Tämä tapaus ei saanut kuitenkaan aikaan rauhanneuvotteluja ampiaisten kanssa, vaan seuraavan sopivan tilaisuuden tullessa sota jatkui. Luulen, että vanhemmat eivät olleet kotona tämän manöveerin aikana. Tästä minulla ei kuitenkaan ole muistikuvaa. Jos he olisivat olleet kotona, niin varmaan "suurvallat" olisivat puuttuneet näihin sotatapahtumiin.

 

Teatteri   

 

Aivan kotimme läheisyydessä oli nuorisoseuran talo. Kaiketi joka lauantai- tai sunnuntai-ilta talolla järjestettiin tanssi-iltamia. Muistan kun monta kertaa iltaisin oli vaikea saada unenpäästä kiinni, kun sieltä kuului aikamoinen soitto ja meteli. Joskus nukahdettua heräsin kymmenien jalkaparien aiheuttamaan jytinään ja kopseeseen, kun tanssijat hyppivät lankkulattialla. Oli kieltolain jälkeinen aika ja silloin vielä pirtu virtasi.  Usein aamuisin löysimme maastosta tyhjiä Karhuviinapulloja sekä peltisiä taskumatteja . Oli humalaisten tappeluja ja poliisit tekivät ratsioita. Monet olivat tulleet paikalle hevosilla. Siihen aikaan autot olivat harvinaisia. Hevoset odottelivat pitkän illan isäntänsä saapumista ja pääsyä kotitalliin. Aikansa kuluksi ne rouskuttelivat heiniä. Erään tanssi- ja rähinäillan jälkeisenä aamuna veljeni Aarne löysi tikarin, joka oli kätketty hevosen edessä olleeseen heinäkasaan. Jotkut olivat varautuneet terä- ja ampuma-asein. Muistan erään kauhunillan. Kotimme sivuitse, vain parin- kolmen metrin päässä kotimme seinästä, virtasi kirkasvetinen oja, josta meillekin otettiin talousvesi. Tämän ojan partaalle oli tullut joukko nuoria miehiä. He olivat humalassa ja hoilasivat renkutuksia. Välillä he joivat ojasta vettä ja pesivä siinä kasvojaan. He puhuivat uhkaavasti vanhemmistamme ja joku heistä ampui taskuaseellaan ilmaan. Vanhempamme eivät olleet kotona ja me lapset pelkäsimme valtavasti. Menimme piiloon leveän puusängyn alle. Kaikesta tällaisesta iskostui ainakin minuun suuri vastemielisyys nuorisoseuraa, iltamataloa ja koko sitä menoa kohtaan, jota siellä harjoitettiin. Minusta siellä oli pahan asuinsija. Nuorisoseuran talolla järjestettiin jonkin verran muitakin tapahtumia. Olipa kerran minunkin muistamani aikana jopa hengelliset kesäjuhlat. Erään kerran nuorisotalolle ilmestyi kuorma-auto, jonka takaosaan oli kiinteästi rakennettu eräänlainen koppi. Tämä koppi oli asuin ja säilytystilaa. Siinä asusti ainakin kaksi miestä. En muista, oliko joukossa naisia. Tämä tällainen ilmestys kiehtoi kovasti meitä poikia. Niinpä menimme paikalle ja saimme kuulla, että talolla on illalla teatterinäytös. Jäimme miesten seuraan ja juttelimme heille kaikenlaisia juttuja. Kerroimme, että johonkin näihin entisen Lampaalan hovin maille on kätketty aarre. Ylimpänä aarrearkussa on kultainen piippu. Tämän tarinan olimme kuulleet joiltakin aikuisilta ja oli sen kuulema kertonut joku tietäjänoita. Kyllä pojilla juttuja piisasi ja luulen, että nämä miehet kiintyivät meihin, aitoihin pojanvesseleihin. Niinpä he sanoivat meille, että me pääsemme illalla ilmaiseksi näytäntöä. Menimme innostuneina kotiin ja kerroimme tästä vanhemmillemme. Pyysimme lupaa päästä illan näytäntöön. Vanhempiemme mielestä teatteri oli syntiä ja niinpä emme saaneet lupaa. Yritimme puhua ympäri isää, mutta lupaa ei herunut. Isä sanoi, että jos menette luvatta, niin ovi pannaan hakaan ja saatte olla ulkona yön. Ja jälkiruoaksi oli vielä luvassa selkäsauna. Kiusaus oli kuitenkin mahtava. Panimme päämme yhteen keksiäksemme ratkaisun pulmaamme. Olimme huomanneet ja muistimme, että ns. "aitassa", joka oli kiinteä osa kotitaloamme, oli ikkuna rikki. Tästähän löytyi ratkaisu sisään pääsemiseksi. Vielä olisi selvittävä selkäsaunasta. Senkin uhalla olimme päättäneet mennä. Ehdotin Aarnelle, että kun isä tulee piiskan kanssa, niin pingotetaan peitto pään, käsien ja jalkojen väliin kuin rumpukalvoksi. Ei isä sitä hämärässä huomaisi. Me näet nukuimme Aarnen kanssa vierekkäin samassa leveässä puusängyssä joka oli tuvassa. Ja kun ilta tuli, häipyivät pojat vähin äänin "teatteriin". "Teatterissa" toinen miehistä soitti haitaria. Hänellä oli ns. liikasormet, jollaisia kasvuhäiriöitä ilmenee harvinaisena joillakin ihmisillä. Nykyisin ne operoidaan pian syntymän jälkeen, mutta tälle miehelle näin ei ollut tehty. Kummastutti nähdä, kun nämä liikasormet heiluivat hänen soittaessaan. Salin poikki, noin vajaan parin metrin korkeuteen, oli pingotettu teräsvaijeri. Tällä vaijerilla toinen miehistä esitti nuorallakävelyä. En muista, näimmekö mitään muuta ohjelmanumeroa. Emme olleet "juhlassa" kovinkaan kauan. Totta kai miehet ymmärsivät, että eivät pienet pojat voi kovin kauan viipyä pois kotoaan. Niinpä toinen miehistä tuli luoksemme ja sanoi meille, että nyt saatte mennä kotiin. Emme tiedä, miten ohjelma jatkui, mutta kaiketi siellä myöskin tanssittiin. Tulimme kotiin ja pääsimme suunnitelmien mukaan sisälle ja hiivimme vuoteeseen. Valmistauduimme tulevaan. Pingotimme huovan suunnittelemallamme tavalla. Isä oli kuullut tulomme. Hän oli varustautunut hyvällä osaraipalla, tuli luoksemme ja alkoi sillä lyödä meitä. "Rumpukalvo" toimi erinomaisesti, emmekä tunteneet lainkaan kipua. Vaikeutena oli kuitenkin se, kun nauru tahtoi väkisinkin päästä. Onnistuimme kuitenkin jotenkuten pidättämään naurumme ja aikansa ropsuteltuaan isä jätti ja lähti omaan vuoteeseensa. Meille helpotus oli suuri. Olimme niin onnellisia onnistumisestamme, että hyvän mielen puuskassa emme huomanneetkaan kun minä aloin laulaa:" Me pieniä ollaan ja heikkoja vaan, mutta Luoja ei unhoita kukkiakaan". Kun isä kuuli tämän, kimpaantui hän ja huusi meille, että ettekö vielä saaneet tarpeiksenne, tahdotteko, että minä tulen uudestaan. Olimme heti hiirenhiljaa, eikä isä tullut enää. Isä luuli varmaan, että tämä laulelu oli kiusantekoa, mutta ei se sitä ollut. Tämä laulu virisi aivan spontaanisti onnistumisemme aikaansaamasta hyvästä mielestä. Niin lapset ovat lapsia ja heidän maailmansa on aikuisten vaikeasti ymmärrettävissä. Mekin olimme täydessä viattomuudessamme emmekä tarkoittaneet mitään pahaa.

 

Pippelileikit   

 

Kasvuun kuului myös seksuaalisuus. Meidän perheessä seksuaalisuus oli hyvin torjuttua, niin kuin se ennen lienee ollut erittäin vallitseva suhtautumistapa entisaikaan. Ainakin minä sain sellaisen käsityksen, että seksuaalisuus on hävettävää ja syntiä. Joskus pienessä päässäni vain ihmettelin, kun kansa vain lisääntyi - kyllä synti rehotti. Jotenkin tajusin, että eivät vauvatkaan aivan noin vain itsestään tule. Tämän sanon kuitenkin kaikella kunnioituksella menneitä suku polvia kohtaan. Vauvojen tuloa koskeviin kysymyksiin sain äidiltä vastauksen, että enkeli tuo vauvat taivaasta. Ja tavallaan se onkin totta. Tiedän, että vanhempamme yrittivät varjella meitä kaikesta seksuaalisuuteen liittyvästä. Muistan erään kokemani tapauksen. Olin jo sen verran iso, että osasin lukea. Vanhempamme lukivat ahkerasti raamattua. Minuakin kiinnosti sen sisältö ja huomasin Vanhan testamentin olevan täynnä mielenkiintoisia ja kiehtovia kertomuksia. Kaikenlaiset sotimiset ja muu sen kaltainen kiinnosti nuorta poikaa. Kerran sitten vastaani tuli kohta jossa kerrottiin jostain seksuaaliseen toimintaan liittyvästä tapahtumasta. En enää muista mikä se oli. Hämmästyin suuresti. Muutamia päiviä sitä itsekseni mietittyäni, menin äidin luokse ja kysyin: Kuinka raamatussa puhutaan hävyttömistä asioista, vaikka ne ovat syntiä? Ei siellä sellaisia puhuta, sanoi äiti. Kyllä puhutaan, sanoin, olen lukenut sieltä. No. näytä missä se on, sanoi äiti. En tiedä, eikö hän todella tietänyt siellä sellaista olevan, vai luottiko hän siihen, että ei se poika sitä sieltä kuitenkaan enää löydä. Ymmärrän hänen näin tahtovan suojella minua. Nyt oli tilanne todellakin sellainen, että en ollut mitenkään pannut merkille, missä kohtaa vanhaa testamenttia kyseinen asia oli. Otin kuitenkin raamatun käteeni ja toivoin kovasti, että se aukeaisi juuri siitä kohtaa. Ja kuinka ollakaan, kun aukaisin kirjan, niin se avautui juuri oikeasta kohtaa. Menin näyttämään sitä äidille. Tilanne oli hänelle jotenkin aika vaikea, eikä hän osannut sanoa siihen juuri mitään. Minä tyydyin kuitenkin siihen, enkä vaatinut enempää selvitystä asiasta. Niin asia painui vähitellen unhoon. Nykyisin puhutaan paljon homoista ja lesboista. Meillä tuskin tiedettiin mitään sellaisesta, ei ainakaan puhuttu tällaisista asioista. En ainakaan itse tiennyt mistään tällaisesta. Omassa käsitysmaailmassani mies oli mies ja nainen oli nainen, jotka yhdessä muodostivat parin ja olivat perhettä ylläpitävät ihmiset. Kuullessani ensikertaa jotain tuollaisesta ilmiöstä olin jo liki parinkymmenen ikäinen. Noin seitsemäntoistavuotiaana koin parin miehen lähentely-yrityksiä, mutta en tiennyt mistä oli kysymys, mutta huomasin, että kysymyksessä oli epäterve ilmiö ja torjuin heidät inhoten. Tietoni mukaan perheessämme ei ollut mitään tällaista perverssiyttä. Kyllä meillä lapsena jonkinlaisia pippelileikkejä oli, mikä on aivan tavallista ja normaalia pientenkin lasten kasvuun kuuluvaa. En kuitenkaan tiedä, että meillä olisi ollut mitään epänormaalia ja patologian piiriin kuuluvaa seksuaalikäyttäytymistä, jonkinlaisesta vanhempiemme asiaan ahtaasta suhtautumisesta huolimatta. Käsittääkseni perheemme siinä suhteessa oli terve.

 

Melkein viaton   

 

Muistan erään varhaislapsuuden tapahtuman, joka ilmensi kasvamisen vaihetta, jossa lapsi on fyysisen tietoisuuden ja vielä osittaisen äitiin kuulumisen epäyksilöllisyyden taitekohdassa. Olin silloin niin pieni, että muistan tapahtumasta vain sen olennaisimmat kohdat. Oli kesä. Meidän kotipihalla oli meidän perheemme jäseniä istumassa tuoleilla. En muista, kuinka monta heitä oli ja ketä he olivat. Hämärästi minusta tuntuu, että äiti ja Kerttu olivat joukossa. Kun ilma oli lämmin, niin minun verhonani oli ainoastaan jonkinlainen lyhyt paita. On yleisesti huomattu, että pienokaiset ovat mielellään pylly paljaana. Kaiketi lapsi tajuaa sen tuulettavan vaikutuksen, ja kokee sen miellyttävänä, verrattuna hiostaviin ja hiertäviin vaatteisiin. Tällaisesta ihanuudesta minä nyt nautin täysin siemauksin. Sitten pihallemme tuli kaksi "isoa" tyttöä. He olivat ilmeisesti Kertun ikätovereita ja tulivat tervehtimään Kerttua. Hämärästi muistan, että vieraampi tytöistä olisi ollut nimeltään Terttu. Toinen taisi olla Kurpan Aura. Silloin minä huomasin, että "olen alasti". Minut valtasi voimakas häpeän tunne ja ujouden puuska. Nyt alkoi minun, "yksilön", aivoissa valtava toiminta. Jotain oli keksittävä, ja pian, tilanteen ratkaisemiseksi. Kauniit karamellipaperit ja suklaalevyjen kiiltävät tinapaperit viehättävät lapsia. Minun kädessäni oli nyt tällainen tinapaperiaarre. Repäisin sen kahteen osaan ja annoin palasen kummallekin tytölle. Hiukan minua kirveli aarteestani luopuminen, mutta näin koin jotenkin sovittavani hämmentävän tilanteen. Olin vielä kuitenkin enemmän siellä viattomuuden puolella. Isommat, omaan väkeen kuuluvat, huomasivat minun häpeämiseni ja nauroivat. Hiukan se hämmensi minua, mutta mielestäni asia oli hoidettu ja sillä selvä.

 

Myös sairaus voi kohdata   

 

Varhaislapsuuteni muistan onnellisena aikana. Kuitenkin siihen sisältyi myös ikäviä asioita. Minun kohdallani yksi sellainen oli vaikeasti sairastumiseni. Vuonna 1935 Karjalan Kannaksella raivosi paha kurkkumätäepidemia. Meidän perheessämme siihen sairastui ensin sisareni Hellin Anna ja sitten minä. En muista, sairastuiko kukaan muu. Hellin parani kotihoidossa, mutta minun sairauteni kehittyi pahemmaksi. Vanhemmistani näytti siltä, että menehdyn tautiin. Kotiin kutsuttiin  lääkäri ja hän määräsi minut vietäväksi kulkutautisairaalaan Linkan kylälle. Oli joulunalusaika ja koululla valmisteltiin kuusijuhlaa. Kun äitini tiesi, että minun sairaalaan viemiseni olisi, vaikea asia, sillä tulisin protestoimaan sitä voimakkaasti. Niinpä hän keksi, että narrattaisiin minua, että pääsen koulun kuusijuhlaan. Tähän minä suostuinkin ilomielin. Niin minut käärittiin huopaan ja laitettiin rekeen vällyn alle. Näin minut sitten kyydittiin sairaalaan. Kun viejät lähtivät kotiin ja jäin yksin vieraitten ihmisten kanssa, niin itkin itseni uuvuksiin. Muistan, kuinka syvää tuskaa oli äidin ikävä. Mutta pieni lapsi sopeutuu kuitenkin nopeasti ja niin minäkin sopeuduin kohtalooni. Sitten kävi niin, että äiti sairastui anginaan ja hänetkin tuotiin sairaalaan, vieläpä samaan huoneeseen minun kanssani. Koin sen onneni täyttymykseksi. Äitini vuode sijaitsi minun vuoteeseeni nähden vastakkaisella seinällä. Kun olin kokenut äidistä erottamisen, niin nyt kun sain hänet lähelleni, makasin kasvot koko ajan äitiin päin, varmistaakseni, että hän pysyy siinä. Tästä seurasi se, että korvani hautui tyynyä vasten ja koko korvalehti tulehtui ja oli kovin kipeä. Aina vähän ajan päästä hoitajat kävivät kääntämässä pääni toiseen suuntaan, mutta ei se auttanut. Heti käänsin kivusta huolimatta pääni takaisin äidin suuntaan. Eikä korvani päässyt paranemaan, ennen kuin äiti pääsi kotiin ja minun pääni pysyi myös toisessa suunnassa. En tiedä, kuinka monta päivää olin sairaalassa ollut, mutta tilani ei kohentunut. Lopulta minut määrättiin leikattavaksi. Asiasta kerrottiin minulle ja pelkäsin kovin leikkausta. Minut vietiin kuitenkin leikkaussaliin ja leikkaus suoritettiin. Siitä kaulassani on vieläkin arpi muistona. Kaiketi leikkauksen jälkeen aloin sitten vähitellen toipua. Muistiini jäi joitakin kokemuksia sairaalassa oloajalta. Kurkkumätäepidemia oli ankara. Ihmisiä kuoli paljon siihen. Sairaala oli täynnä potilaita ja kuolema oli jokapäiväinen vieras. Eräs asia jäi erikoisesti mieleeni. Sairaalassa oli pieni tyttö, ehkä minun ikäiseni. Olin tuolloin täyttänyt juri viisi vuotta. Tyttö oli naapurikylästä Jäppilästä. Hänen nimensä oli Sirkka Saksi. Eräänä iltana pikku-Sirkka kuoli ja hänen pieni ruumiinsa nostettiin ulos terassille. Hänen ruumiinsa näkyi minun vuoteeseeni ja kun ilmeisesti sairaudestani johtuen, en nukkunut yöllä, niin näin koko yön hänen ruumiinsa. En osannut pelätä, mutta oli jotenkin kammottava olo. Mieleeni ei kuitenkaan tullut, että myös minäkin voisin joutua terassille. Sairastamisestani seurasi monta vuotta kestävä heikkokuntoisuus. Luullakseni, minulle jäi anemia, jonka tähden olin kalpea ja väsynyt. Kerran koululla pidettiin kylän lapsille terveystarkastus. Lääkäri tutki minuakin ja puhui sitten asiasta jotain äitini kanssa. Hän kirjoitti minua varten lääkemääräyksen, mutta perheen tiukan taloudellisen tilanteen takia lääkkeitä ei voitu ostaa. Siihen aikaan yhteiskunnan taholta ei ollut minkäänlaista tukea, vaan jokaisen oli pystyttävä itse kustantamaan esimerkiksi lääkkeet, tai olemaan ilman ja vaikka kuolla. Tällaisista syistä aiheutunut kuolema ei ollut mikään harvinaisuus. Siihen aikaan ei ollut vielä mm, antibioottejakaan, joten moniin sairauksiin ei ollut olemassa edes mahdollisuuksia kunnolliseen lääkintään ja hoitoon.

 

Koulu   

 

Kotikylässämme Kaipialassa oli kansakoulu. Meiltä matkaa koululle oli runsas kilometri. Koulussa ei tarjottu oppilaille kunnallista ruokailua, vaan jokainen toi omaat eväät. Koulutarvikkeet ja kirjat tulivat koulun puolesta. Joka vuosi ei jaettu uusia kirjoja, vaan kun siirryttiin seuraavalle luokalla, niin saatiin edellisten käyttämät käytetyt kirjat. Kirjoituksen harjoitteluun käytettiin sinikantisia, viivoitettuja vihkoja. Laskentoa varten oli vastaavanlaiset ruutuvihot. Valmiiksi painettuja työvihkoja ja kirjoja ei tunnettu. Opettaja oli luokan "kunkku" ja kuri ja järjestys oli sotilaallinen. Opettajaa ei sinuteltu ja vastaukset annettiin seisomaan nousten. Viikoittain pidettiin oppilaan henkilökohtainen siisteystarkastus. Kynsien alukset eivät saaneet olla mustat ja kynnet oli oltava lyhyiksi leikatut. Välitunnit oltiin ulkona, mutta eväät syötiin luokassa, kukin omassa pulpetissa istuen. Ruokatunnilla opettaja meni omaan asuntoonsa syömään ja asetti jonkun luokan tytöistä valvomaan järjestystä ja hiljaisuutta. Kenelläkään ei ollut lupa puhua ruokatunnin aikana. Jos joku uhmasi tätä määräystä, kirjoitti valvova tyttö hänen nimensä taululle ja siitä seurasi asianomaiselle jälki-istunto, niin kuin sitä sanottiin, mutta käytännössä se oli jälkiseisonta, Tämä oli suoritettava liikkumatta ja hiiskumatta. Kerran omalle kohdalleni sattui niin, että nimeni ilmestyi taululle, vaikka olin ollut hiljaa. Puolustautuminen ei auttanut, vaan rangaistus oli suoritettava. Tämä kokemani vääryys jätti minuun katkeran kalvavan tunteen moniksi vuosiksi. Ihmettelin itsekseni mielessäni, miksi vain tytöt kelpuutettiin valvojiksi. Sitä en ymmärtänyt, mutta ehkä opettajan mielestä tytöt olivat kiltimpiä ja luotettavampia.  Yläkoulun opettajana toimi Salme Karttunen, avioiduttuaan Nissi. Alakoulun opettajana oli Irja Vilola avioliiton solmittuaan Särmäntö.

 

Kouluun   

 

Kouluun menoa edeltäneet päivät olivat jännittävää aikaa. Tuntui pitkältä odottaa sitä päivää, jona pääsee kouluun. Koulun alkamista edellisenä päivänä menin aikaisemmin nukkumaan, että saisin paremmin ajan kulumaan odottamisen jännittävyyden tähden. Niin sitten koitti se päivä. Edellisinä päivinä kouluun menoa oli valmisteltu kertomalla mitä silloin tapahtuu. Sanottiin, mm., että opettaja kysyy ikää. Niinpä sitten alkamisaamuna, ennen kouluun lähtöä kävin vielä äidiltä kysymässä, että mitä sanon opettajalle, kun hän kysyy minun ikääni. Olin saanut jotenkin sellaisen käsityksen, että se iän kysyminen oli se päivän tärkein tapahtumia. Äiti neuvoi: "Sano, seitsemän vuotta". Ja niillä eväillä läksin koulutielle. Matkalla hoin mielessäni: seitsemän vuotta, seitsemän vuotta, seitsemän vuotta ..... Naapurissa oli samanikäinen tyttö Pirkko, joka myös aloitti koulun. Matkalla poikkesin hänen kotiinsa, mennäksemme yhtä matkaa kouluun. Tämä poikkeama aiheutti keskeytyksen hokuuni. Kun matka sitten jatkui, oli hoku muuttunut: seitsemänkymmentä vuotta, seitsemänkymmentä vuotta seitsemänkymmentä vuotta .  Niin sitten saavuimme koululle. Lapsia oli paljon, tunnelma oli tiivis ja jännittynyt. En enää kaikkea muista, lopulta oltiin luokassa. Ja toden totta, ennen pitkää opettaja alkoi kysyä oppilailta heidän ikäänsä. Minun vuoroni tultua hän kysyi: "No, Johannes, kuinka vanha olet?" Nousin ja vastasin reippaasti: seitsemänkymmentä vuotta. Tokaluokkalaiset nauroivat ja minä ihmettelin sitä, vastasinhan niin, kuin oli neuvottu. No, ei siitä enempää haittaa ollut, kuin nämä muutamat kymmenet vuodet, joina olen aina välillä saanut siitä kuulla.

 

 

Kukkaa ei tiijä   

 

Oli toinenkin juttu, josta tuli seuraa edelliselle kiusoittelulle. Oli joku oppitunti, en muista minkä sen aiheina oli. Opettaja esitti luokalle vaikean kysymyksen, johon kukaan ei osannut vastata. Seurasi jännityksen täyteinen odottava hiljaisuus. Lopulta minä viittasin, opettaja sanoi: "Johannes". Nousin, katselin ympärilleni ja sanoin: "Ei kukkaa tiijä!" Näin ryhdyin opettajan apulaiseksi ja tästä hyvästä olen aina sopivassa tilanteessa saanut kuulla.

 

Hiihtoretki   

 

Aivan pienestä asti opimme hiihtämään. Meillä kaikilla ei tietenkään ollut omia suksia, mutta perheellä niitä lienee ollut kahdet. Vuorotellen, hyvässä sovussa, niitä sitten käytettiin. Naapurikylässä, Kurpalla, oli hyväksi suksentekijäksi tunnettu "Nikkari Taavetti". Hänen taitavista käsistään lienevät olleet lähtöisin suurin piirtein kaikki lähiseudun asukkaiden sukset. Taavetin tekoa olivat meidänkin sukset. Taavetti valmisti reilusti kärjistä ylöspäin kaartuvat , kippurakärkiset menolaudat. Niiden hyviin ominaisuuksiin kuului muun muassa se, että ne kulkivat suoraan, eivätkä pyrkineet eri suuntiin. Siihen aikaan en tiedä kenelläkään olleen suksissa siteitä. Meidänkin suksissa oli nahkanäystimet, "renksit". Suksisauvat, "porkat", eivät olleet bamburuokoa, vaan jostain kotoisesta puusta tehdyt. Nahanpalasista ja pajuvitsoista oli itse tehdyt sommat. Myöhemmin sain muualla valmistetut sukset, joista nämä hyvät ominaisuudet puuttuivat. Riippui siitä, kumpaan jalkaan sukset laittoi, mihin suuntaan ne pyrkivät vetämään, joko vääntäen jalkoja erilleen. tai sitten sukset yhteen vetäen ristiin. Tällaisilla suksilla ei voinut laskea mäkeä, eikä niillä pärjännyt hiihtokilpailussa. Jos laski mäkeä, niin oli varma "akka" tiedossa ja suoralla maalla kaikki voimat kuluivat jatkuvaan suksen suunnan korjaamiseen. Kerran opettaja määräsi jokaisen oppilaan tuomaan sukset kouluun seuraavana päivänä. Järjestettäisiin hiihtoretki. Niinpä minäkin tulin kouluun sukset mukana. Ne eivät kylläkään olleet ne kieroon vetävät sukset, joista edellä kerron. Kierojen suksien aikaan olin jo 13 -vuotias, mutta nyt olin ekaluokkalainen ja seitsemänvuotias - en seitsemänkymmentävuotias. Niin sitten lähdettiin matkaan. Oppilaat hiihtivät jonossa, minä viimeisenä ja opettaja minun perässäni. Hiihdettiin metsään, ehkä kilometrin tai puoli, kun tultiin mielestäni mahtavan ison mäen päälle. Opettaja alkoi järjestää mäenlaskua. Hän valvoi, että jonossa olijat laskivat vuorotellen, niin että säilyi riittävä turvallisuusväli. Kaikki taisi sujua kohtalaisesti suunnitelmien mukaan. Viimeksi tuli minun vuoroni. Korkea mäki pelotti. Opettaja kehotti kuitenkin laskemaan, Ja minä laskin. Varmaan suurelta osin pelostani johtui, että mäen alla lensin aikamoisen voltin. Mäen päällä opettaja seisoi suksilla ja pidätteli sauvoillaan, ettei lähtenyt liukuun alas mäkeä. Hän huusi minulle: "Väistä toiselle puolelle". Minä nimittäin olin ladun sivussa. Ja minä tottelin. Opettaja huusi edelleen: "Ei, kun toiselle puolelle". Minä olin hämmentynyt, mutta tottelin. Ja opettaja lähti liukuun mäkeä alas, ehkä vahingossa. Ja niin mäen alla tuli törmäys. Lumi pöllysi ja minä olin opettajan sylissä, hänen haralleen levinneiden jalkojensa välissä. Muistan, kuinka opettaja punoitti ja vaikka olinkin niin pieni, niin tunsin itseni noloksi ja hämilliseksi. Toiset oppilaat olivat menneet menojaan ja vähitellen mekin kömmimme ylös ja nousimme suksillemme. Loppumatkasta ja loppupäivästä minulla ei ole muistikuvaa.

 

Koulutiellä   

 

Myös koulumatkalla sattui kaikenlaista. Kerran olimme koulumatkalla. En enää muista, kumpaan suuntaan olimme kulkemassa. Oli kesäaika ja oli ilmeisesti satanut koska tiellä oli vesilätäköitä. Mutta meitä taivaltajia oli kolme, sisareni Hellin, naapurin Pirkko ja minä. Yhtäkkiä joku meistä huomasi tielle pudonneen karamellin. Siihen aikaan karamelli ei ollut jokapäiväinen hyvä vaan harvinainen herkku. Karamelli oli suuri, ehkä kaksi ja puoli senttiä pitkä ja puolitoista leveä. Se taisi olla joku toffee ja oli tainnut pudota jonkun matkaajan suusta. Ainakaan siinä ei ollut paperia. Päätimme tehdä siitä tasajaon. Mutta meidät oli kasvatettu siisteyteen ja siksi halusimme pestä herkkumme. Emmehän tahtoneet sellaisenaan syödä ilmeisesti jonkun suusta tipahtanutta namua. Niinpä suuntasimme lähimmälle lätäkölle ja pesimme aarteemme siinä. Sitten suoritimme kristillisen tasajaon, En muista, kuka ensimmäisenä haukkasi oman osuutensa, mutta ainakin tuo isojako tuli suoritettua. Eikä meistä kukaan edes sairastunut.

Mieleeni muistuu vielä eräs erittäin ikävä kokemus. Kuten jo kerroin, kurkkumädän sairastamisen jälkeen oli monta vuotta aika heikkokuntoinen. Monta kertaa koulumatkat ottivat koville. Eräänä aamuna olin matkalla kouluun. Eräs naapurin isäntä oli viemässä lapsiaan hevosella kouluun. Hän pysähtyi ja otti sisareni Hellinin kyytiin, mutta jostain syystä hän jätti minut pois. Vähän matkaa ajettuaan hän pysähtyi ja huusi: "Juokse, pääset kyytiin." Aloin juosta ja päästyäni aivan lähelle kärryjä, sivalsi isäntä hevosta ohjaksenperillä ja hevonen pinkaisi juoksuun.  Hetken perästä isäntä pysäytti taas hevosen ja huusi taas: ”Juokse,  pääset kyytiin". Yritin taas juosta, mutta vastassa oli ylämäki ja uupuneena tuuperruin siihen. Isäntä jatkoi kuormineen matkaa ja jätti minut siihen. Kesti aikansa ennen kuin jaksoin jatkaa matkaani kouluun. Tulin myöhästyneenä kouluun, mutta en ainakaan muista saaneeni rangaistusta myöhästymisestä. Pieni lapsi ei osannut vallittaa kenellekään saamastaan kohtelusta, eikä kaiketi uskaltanutkaan. Samainen isäntä teki kerran minulle saman tempun talvella järvenjäällä, jota käytimme joskus koulumatkaan. Myöhemmin samainen isäntä teki minulle teon, jota myöskään en voinut ymmärtää.  Siitäkään en osannut, enkä uskaltanut valittaa kenellekään. Oli sunnuntai päivä. Olin erään palaneen kaupan raunioilla tonkimassa niitä. Löysin sieltä kourallisen palaneita rautaniittejä. Tämä löytö oli minulle aarre. Heti mielikuvituksessani aloin laatia suunnitelmia mitä niistä tekisin. Suunnitelmat olivat selvät, mutta en muista enää, mitä aioin rakentaa. Kotimatkalla poikkesin kyseisen isännän pihalle, jossa hän oli. Ylpeänä näytin hänelle aarrettani. Hän ehdotti minulle, että myisin ne hänelle, hän käyttäisi niitä niittokoneen terien kiinnitykseen. Hän lupasi maksaa viisi penniä. Viisi penniä oli mitätön raha, enkä muutenkaan halunnut luopua aarteestani. Olinhan laatinut suunnitelman, jossa niitä käyttäisin. Sanoin että en myy niittejä. Silloin isäntä tarttui käteeni ja väänsi väkivalloin kourani auki ja otti niitit. Kaiketi uppiniskaisuudestani johtui, kun en saanut sitä viittä penniäkään. Pienenä minulle oli jotenkin syntynyt sellainen käsitys, että aikuiset saavat tehdä mitä vaan. Luulin, että aikuisuus antaa sellaiset valtuudet ja se on heidän oikeutensa.

 

 

Syyllinen   

 

 

Vielä yksi kouluun ja koulumatkaan liittyvä muistoni. Eräänä aamuna kun olimme tulleet luokkaan ja opettaja tuli paikalle, havaitsimme, että hänessä oli jotain erikoista. Oppilaat asettuvat pulpetteihinsa ja opettaja sanoi. "On tehty pahaa koulumatkalla ja nyt etsitään syylliset. Ne jotka ovat tehnee pahaa, nousevat seisomaan!" Niiltä, joka olivat nousseet seisomaan, hän alkoi järjestyksessä kuulustella, mitä pahaa asianomainen on tehnyt. Minäkin nousin seisomaan vaikka en tiennyt tehneeni mitään pahaa. Minusta vain tuntui, että olen jotenkin syyllinen. Yksi ja toinen tunnusti pahoja tekojaan. Tuli minun vuoroni. Opettaja kysyi: "No, Johannes, mitä pahaa olit tehnyt?". Minun oli pian keksittävä mitä pahaa olin tehnyt. Hätäpäissäni sanoin, että olen lyönyt laukulla Helliä ja Pirkkoa. Meillä kun oli koulukirjoja varten tehty kotona kankaasta pienet pussit, joiden suut sulki kuromalla kanttinauha, josta roikottamalla niitä kannettiin. Opettaja kääntyi Helliin ja Pirkkoon päin kysyen: "Mitä tytöt sanovat?" Tytöt vain naurahtelivat ja opettaja tajusi mistä oli kysymys. Hän sanoi minulle: "Saat anteeksi, kun tytötkin antavat anteeksi. "istu!" Istuin, mutta jotenkin oli niin paha olo. Syyllisyyden kantaminen on hirveän raskasta ja se alla olin kärsinyt menneet minuutit. Kuulustelu jatkui ja lopulta saimme tietää mikä moisen kuulustelun oli aiheuttanut. Jotkut pojista olivat kivittäneet rikki eristimiä puhelinpylväistä. En muista, saivatko asianomaiset rangaistuksen ja minkälaisen.

 

Sinun rauhasi anna mulle   

 

Lämpimänä ja voimallisesti vaikuttavana on mielessäni eräs muisto tunnilta. Oli laulutunti. Varmaankin laulettiin monia lauluja, mutta muistan vain yhden niistä. Tämä oli hengellinen laulu ja sen sanat kuuluivat jotenkin näin:

"Sinun rauhasi anna mulle elon vaiheet kirkastain. En pyydä mä tyyntä tietä, Sinun tahtosi tietä vain. Isän silmä hellin valvo, Isän rakkaus johda, vie. Oi, taivas kaukaa siintää, kotipolku on armontie."

Koin sen omana rukouksenani Taivaalliselle Isälleni. Siinä näin koko tulevan elämäni tien. Koko sydämestäni tahdoin heittäytyä noille turvallisille ja rakastaville, iankaikkisille käsivarsille. Tämän laulun olen muistanut koko elämäni ajan ja monta kertaa se on ollut rukoukseni taivasta kohti. Se on antanut turvallisuutta silloinkin, kun olen kulkenut erehdyksen ja lankeemusten teitä. Se on antanut tietoisuuden, että 1sä välittää, Hän rakastaa ja antaa anteeksi Poikansa Jeesuksen veren tähden Ymmärsin, että tuleva elämäni ei ole vain helppoja päiviä, mutta milloinkaan 1sä ei hylkää. Menneinä vuosina olen tämän saanut elää todeksi.


Ylös